Pois minä kivut kiroan,
Työnnän tuskat tuonnemmaksi,
Kivistöihin, kannistoihin,
Turjan tunturin perille,
Aaltoihin Alue-järven,
Meren mustihin mutihin.
Kipu kivet särkeköhön,
Tervaskannot kalvakohon,
Vuoret vahvat siirtäköhön,
Kalliot kukistakohon,
Meret hyyksi hyytäköhön,
Järvet jääksi jäätäköhön!
(Lönnrot 2015, 17. Manauksia.)
Kirjoittanut Isa Välimäki
Jokainen tuntee saduista ja kansanperinteistä tutun loitsun lajityypin – tuon taikavoimiin nojaavan rituaalisen sanakaavan, jonka avulla manataan ilkeämieliset henget tiehensä ja nostatetaan roihuava rakkaus sydämiin. Mutta millainen onkaan loitsujen kirjallisuushistoriallinen tarina?
Loitsun lajityyppi ponnistaa eri kulttuurien suullisista kertomusperinteistä ympäri maailman. Lajia luonnehtii eritoten voimakas uskomus sanojen mahtiin, mikä ilmenee sanojen ritualistisessa käytössä sekä sanojen käyttäjän pyrkimyksessä vaikuttaa tiettyyn kohteeseen. Lemmenonnen, sään hallitsemisen ja pahojen henkien manaamisen ohella loitsujen yksi keskeisimpiä sosiaalisen vuorovaikutuksen funktioita on ollut terveyden parantaminen. Loitsut olivat alkujaan laulettuja tai lausuttuja, käskeviä ja kaavamaisia sanaketjuja, joiden avulla taitava loitsija pyrki määrätietoisesti vaikuttamaan tapahtumien kulkuun, esimerkiksi parantamaan käärmeenpureman, hammaskivun tai viheliäisen ihottuman. Parantavien loitsujen historiaa tunnetaan useista eri kulttuureista, mutta yleisyyteensä nähden varhaisia talteen kirjoitettuja loitsuja on monissa kulttuureissa säilynyt jälkipolville yllättävän vähän.
Loitsut jatkavat eloaan esimerkiksi fantasiakirjallisuudessa ja erilaisia kansanperinteitä ylläpitävissä yhteyksissä, mutta niiden alkuperäinen kirjallisuus- ja kulttuurihistoriallinen funktio laajasti käytössä olevina ja todellisuuteen vaikuttamaan pyrkivinä maagis-rituaalisina sanakaavoina on länsimaisessa kulttuurissa pitkälti kadonnut. Esimerkiksi hammaslääkärin tuolissa ei pyritä hoitamaan potilaan hammaskipua juuri kyseiseen ongelmaan räätälöidyn loitsun avulla, eikä ensiavussa odota kyvykäs loitsija valmiina käsittelemään potilaan käärmeenpuremaa sanan mahdilla.
Loitsuissa voi lisäksi havaita lajin sisältä hahmottuvan katoamisen tavan, sillä parantavien loitsujen sisältö käsittelee usein syvää inhimillistä toivetta jonkin katoamisesta. Pois halutaan kipu, sairaus, ahdinko ja pahat henget: ”Pois minä kivut kiroan, / Työnnän tuskat tuonnemmaksi” (Lönnrot 2015, 17. Manauksia). Usein loitsija tavoittelee pois manattavan seikan pysyvää ja kuolettavaa kadottamista, esimerkiksi sairauden täydellistä nitistämistä: ”Jos oot kalmasta karannut, / Niin sä kalmahan katoa” (Lönnrot 2015, 17. Manauksia). Sanakaavojen rytmi, äänenpainot, vakuuttamiseen pyrkivä toisteisuus, voimakkaat käskevät muodot sekä erilaiset aiemmilta sukupolvilta opitut rituaalit sanojen käytön ympärillä latasivat loitsun taianomaisella kehällä.
Niin ikään loitsujen kirjallistumiseen kulminoituu runsaasti katoamisen salaperäisyyttä. Loitsujen talteen kirjaaminen ei ole ollut aina helppoa. Monissa paikoissa loitsuja lausuttiin salassa vallanpitäjiltä, vaikka niiden käyttö olikin yleistä. Toisaalla saatettiin uskoa, että loitsujen varsinainen teho lakkaa ja sanojen vaikuttava voima katoaa, jos ne kirjataan ylös suuremmalle yleisölle. Taitavat loitsijat ylläpitivät ja kehittivät jopa kokonaisena elämäntyönään vuorovaikutuksellista herkkyyttään – loitsuja ja sanojen ympärille rakennettuja rituaaleja muovattiin hienovaraisesti kuhunkin tilanteeseen sopiviksi.
Loitsuperinteessä kirjallistumisen voi ajatella edustavan jopa tietyllä tavalla sanojen kuolemaa. Tilanteisiin räätälöidyillä loitsuilla ehkä haluttiinkin tavoitella katoamisen lumoa: loitsija vie sanojen merkityksen ja erityisen runonlaulantataidon mennessään, eikä toivottua vaikutusta uskota tapahtuvan vain mekaanisesti ylös kirjoitettua loitsua toistamalla. Tällaiseen näkemykseen kytkeytyy ajatus elävään ja suulliseen vuorovaikutukseen solmittujen sanojen inhimillisiin toiveisiin ja tarpeisiin vastaavasta voimasta. Esimerkiksi kulttuurisen haavoittuvuuden ja mielen hyvinvoinnin alueilla parantavilla loitsuilla voikin olla edelleen oma elävä paikkansa taideterapeuttisessa merkityksessään.
Kuva: David Teniers II (1610–1690) Incantation Scene. Wikimedia Commons.
Lähteet:
Lönnrot, Elias. 2015. Suomen kansan muinaisia loitsurunoja. Project Gutenberg.