Kirjoittanut Isa Välimäki
Eeva-Liisa Manner luonnehtii melankolisen Kuolleet vedet -kokoelmansa (1977) runossa erään kirjallisen haamun olemusta: ”En tunne sitä, mutta tunnen sen kauhun. / Sielu, kenties minun, tai ei-kenenkään, tai kaikkien / jotka ovat eronneet olevasta ja taistelevat ei-olevaan” (Manner 1977, 41). Runon puhuja kavahtaa haamun epämääräisyyttä ja kuoleman jälkeiseen välitilaan jäänyttä epätoivon sävyttämää toimintaa. Välitilaan jääneenä hahmona haamu kantaa ikään kuin jatkuvan uudelleen katoamisen taakkaa. Millaisen metaforan tämä katoamisen mestari voisi tarjota kadonneelle kirjallisuuden lajille?
Haamu, kummitus, aave, henkiolento – tällä tarinankerronnan universaalilla troopilla on monta nimitystä ja rikas etymologinen rihmasto eri kielissä. Haamun hahmolla kuvataan tyypillisesti ihmisen tai eläimen aineetonta sielua tai henkeä, joka jää syystä tai toisesta vaeltamaan elävien maailmaan ruumiillisen kuolemansa jälkeen. Tarinoissa ja uskomuksissa haamu näyttäytyykin eläville eräänlaisena sielun tiivistymänä, mitä korostetaan ilmestyksen aineellisella hauraudella. Haamut esitetään usein läpikuultavina ja eteerisinä hahmoina, jotka kaihtavat todellisuuden materiaalisia reunaehtoja. Ne työntyvät ruumiittomalla olemuksellaan vaivattomasti ovien läpi tai liihottavat yllättäen pois näyttämöltä. Haamut ovat tyypillisesti jollain tavalla aistein havaittavissa, joskin rajallisesti.
Haamun metafora soveltuu kuvaamaan erityisesti sellaisia kadonneita kirjallisuuden lajeja, joiden muotokieli on varioiva ja kohtalo nykykirjallisuudessa jollakin tavalla keskeneräinen. Toisin kuin pelkistettyjen luurankojen koviksi luutuneet kehikot, haamut kummittelevat hämyisemmässä muodossa. Pitkät liehuvat helmat, huput ja hämyiset viitat pukevat usein haamun hahmon ja salaperäisyydessäänkin sitovat kuollutta olentoa tiettyyn aikaan, paikkaan tai henkilöllisyyteen. Tarinankerronnan haamut verhoutuvat tavallisesti sumuiseen, pimeään tai hämärään miljööseen, minkä ansiosta ne voivat vaivattomasti ilmestyä ja kadota.
Bildungsroman on esimerkki paljon tutkitusta kirjallisuuden lajista, jonka prototyyppisenä pidetty teoskaan – J. W. Goethen Wilhelm Meisters Lehrjahre (1795–96) – ei monien tulkintojen mukaan täytä lajiin liitettyjä tunnuspiirteitä. Joidenkin tutkijoiden mukaan koko lajia ei ole edes olemassa, vaikka lajiin liittyvää tutkimusta julkaistaan jatkuvasti runsaasti ja moni väittää tunnistavansa lajityypin myös nykykirjallisuudesta. Epäselvyyttä liittyy niin lajin määritelmään, esiintyvyyteen kuin rajoihin. Marc Redfield on lähestynyt Bildungsromanin ongelmaa kutsumalla sitä kummittelevaksi lajiksi. Redfieldin mukaan lajin määritelmään liitetty itseensä viittaava rakenne on toisteinen kehä, joka pitää tutkimuskirjallisuudessa yllä elävää kuollutta lajia ja saa tutkijat palaamaan pakonomaisesti sen pariin. (Redfield 1996, 38–62.)
Haamun metafora on yksi tapa hahmottaa tämäntyyppisiä lajeja, jotka kaikessa epäselvyydessään jatkavat kummittelemistaan nykyajassa. Vaikka lajin kukoistuskausi olisi jo selvästi menneessä, lajin kertomus on kenties edelleen kesken, jatkuvassa kuvittelun ja katoamisen tilassa. Haamu ilmentääkin suhteellisen läheistä ajallista etäisyyttä kirjallisuuden katoamisen jatkumossa. Siitä kielivät myös haamujen kohtaamiseen liitetyt elävien vahvat tuntemukset, kuten kauhun, uhan tai ennakkoaavistuksen tunteet, sekä toiveet tai vaatimukset vellovan keskeneräisyyden ratkaisemisesta. Haamulaji ei ole vielä täysin kuollut, vaan sen kohdalla riittää edelleen jotain selvitettävää. Haamulajit leijailevat kirjallisuuden – ja kirjallisuudentutkimuksen – ilmakehässä kuin ”kangastuksina, tietämättä että ovat kuolleet” (Manner 1977, 41).
Kuva: Henryk Weyssenhoffin (1859–1922) maalaus Premonition vuodelta 1893. Wikimedia Commons.
Lähteet:
Manner, Eeva-Liisa. 1977. Kuolleet vedet: sarjoja yleisistä ja yksityisistä mytologioista. Helsinki: Tammi.
Redfield, Marc. 1996. Phantom Formations: Aesthetic Ideology and the Bildungsroman. Ithaca, NY London: Cornell University Press.