Kirjoittanut Erika Pihl
Aika muuttaa kirjoja. Oman elämän käännekohdissa ja maailmantilanteen murroksissa aiemmin lukemaansa katsoo erilaisin silmin. Tutusta tarinasta voi löytyä uusia, ennennäkemättömiä puolia, jotka sytyttävät rakkauden kirjaa kohtaan ensimmäistä kertaa tai syventävät vanhaa hurmaa. Toisaalta voi käydä niinkin, että aika on haalistanut ennen tärkeäksi koetun. On vaikea käsittää, mitä kirjassa joskus näki, eivätkä sen kannet ehkä enää jatkossa aukea.
Silti itse teksti on pysynyt samana: vain lukija on muuttunut. Oli kyseessä sitten painettu kirja, e-kirja tai käännös toiseen kieleen, kirjallisuuskäsitykseemme kuuluu oletusarvona ajatus ulkoiseen muotoon sitoutumattomasta, erillisissä teoskappaleissa yhdenmukaisena pysyvästä tarinasta (esim. Lerer 2015, 18). Toiskertalaisina tiedämme mitä odottaa, kun tartumme Sinuhe egyptiläiseen tai Humisevaan harjuun.
1400-luvulla syntynyttä kirjapainotaitoa edeltäneellä ajalla oli toisin. Keskiajan lukijalle tutun tarinan yksittäinen käsikirjoitus oli aina yllätys, sillä jokainen kappale oli ainutlaatuinen kokonaisuus visuaalisesti ja usein myös sisällön osalta. Tekijänoikeuksia säätelevien lakien puuttuessa tekstiä mallikappaleesta eli eksemplaarista kopioiva kirjuri saattoi vapaasti puuttua tarinan kulkuun omin päin tai kirjan tilaajan toiveesta: hän saattoi esimerkiksi laventaa kertomusta siihen istuvalla sananlaskulla tai lisäkuvauksella, tai vaihtoehtoisesti karsia pois epämieluisia kohtia. (Johnston & Van Dussen 2015, 4–5.) Tunnettu esimerkki jälkimmäisestä on 1200-luvulta peräisin oleva Ívens saga, muinaisnorjankielinen käännösversiointi Chrétien de Troyes’n Yvain-romanssista (n. 1177–1181). Ívens sagassa romanssilajille ominaista tunnepitoista sanastoa ja kyynelehtiviä rakkausmonologeja on kitketty kovalla kädellä sillä seurauksella, että peitsien kalskeessa ja vastustajien irtoraajoissa viipyilevä karski toiminta korostuu (esim. Rikhardsdottir 2012, 76–112).
Ei sillä, että tällainen kajoava muokkaaminen olisi vierasta nykypäivänäkään. Mieleen tulevat viime aikoina iltapäivälehtien uutisoinnissakin tilaa saaneet syrjiväksi mielletyn aineksen poistamishankkeet Roald Dahlin lastenkirjoista ja Ian Flemingin James Bond -seikkailuista. Ilmiössä ei kuitenkaan ole kyse samalla tavalla itsestään selvästä kirjallisuuden tuottamisen tavasta kuin keskiajalla. Dahl- ja Fleming -korjaukset saivat osakseen kritiikkiä, joka nojasi perin juurin moderneihin, tekijän auktoriteettiin kytkeytyviin säilymisen ja koskemattomuuden ihanteisiin. (”We are certain Ian Fleming would approve these edits”, ilmoitti Bond-kirjailijan perikunta.) Samat ihanteet näyttävät istuvan yllättävän tiukassa myös adaptaatioiden vastaanotossa – kukapa ei olisi edes joskus tuntenut itsekeskeistä tuohtumusta lempikirjasta tehdyn elokuvasovituksen äärellä. Kokemus, että jotakin on esitetty väärin tukeutuu jääräpäisesti alkuperäisyyden ideaan. Toisaalta voimakas reaktio myös osoittaa, miten alkukantaisen helliä voivat olla tunteet, joita sanoista rakennettu maailma meissä herättää.
Käsikirjoitusten aikakaudella tarinoita oli mahdotonta – ja tarpeetonta – hallita. Keskiajan kirjallisuuden tutkimuksessa tilanteeseen viitataan merkittävän sveitsiläisen medievalistin Paul Zumthorin (1972) lanseeraamalla käsitteellä mouvance, jonka suomentaisin vapaasti ikiliikkeeksi. Ikiliike myllertää monia kirjallisuutta koskevia peruskäsityksiämme esimerkiksi yksinomaan tekijään sitoutuvasta geneesistä tai tietyn henkilöhahmon elämänkulusta. Se myllertää myös lajiajattelua. Esimerkiksi pohjoisen Ívens sagan kohdalla emme voi puhua alalajista (kuten nykyään puhumme vaikkapa dekkarin kattokäsitteen alle sujahtavasta cosy crimesta), vaan eräänlaisesta rinnakkaista romanssin lajihistoriaa luovasta varjosta. Saman tarinan variantit kilpailevat keskenään saaden lajin näyttämään ensin yhdeltä ja sitten toiselta. Kertomus luiskahtaa lajimäärittelyä yrittävän otteesta, eikä tämä lopulta tiedä, mikä on varjoa ja mikä aurinkoa.
Keskiajalla tekstejä ei useinkaan kopioitu yksinään, vaan yhdessä käsikirjoituksessa oli tyypillisesti mukana monta eri teosta. Pariisilaisessa luostarikoulussa sydänkeskiajalla vaikuttanut Hugo de Sancto Victore (n. 1096–1141) vertasi Didascalicon-oppikirjassaan tällaisia kokoelmakäsikirjoituksia (lat. codex) puihin: yksittäiset kirjat ovat kiinni koodeksin rangassa kuin puun rungosta kasvavat oksat. Vertauskuva istuu myös kirjurien käsien virrassa muokkautuvaan kertomukseen. Oksista versoo uusia oksia, jotkut oksat katkeavat. Puu vaihtaa asuaan vuodenaikojen mukaan eikä ole koskaan valmis.
Ikiliikkeen alaiset tekstit ovat hauraudessaan vahvoja. Ne ovat alttiita kadottamiselle, mutta samalla avoimia uuden kasvattamiselle. Keskiajan kirjallisuutta tutkinut ranskalainen kielitieteilijä Bernard Cerquiglini on korostanut ilmiön myönteisyyttä kirjoittamalla varianttien ylistyksestä (1989, 21). Katoaminen ei näyttäydy pelottavana tai murheellisena, vaan kirjojen ja kertomusten elämänkaaren luonnollisena osana, jopa selviämisen mahdollistajana.
Ikiliike on menetelmä ja mielentila. Sen periaatteeseen heittäytymällä voi uudenkin kirjallisuuden parissa kokea teos- ja tekijäkeskeisyydestä vapauttavaa, monimuotoisuutta vaalivaa riemua, joka hillitsee nykylukijaan iskostunutta alkuperäisen kaipuuta. Ikiliikkeen toinen lahja on ajankulun kouriintuntuva uljaus. Oma pienuus korostuu, kun näkee keskiajan läpi matkanneiden kertomusten kerrostuneiden tulkintojen risteävän ja haarovan eri suuntiin kuin iäkkään puun kohti taivaita kurottavat oksat.
Lähteet
Cerquiglini, Bernard. 1989. Éloge de la variante: histoire critique de la philologie. Paris: Éditions du Seuil.
Hugh of St Victor [Hugo de Sancto Victore]. 1961. The Didascalicon of Hugh of St. Victor: A Medieval Guide to the Arts, käänt. Jerome Taylor. New York: Columbia University Press.
Johnston, Michael & Michael Van Dussen. 2015. “Introduction: Manuscripts and Cultural History.” Teoksessa The Medieval Manuscript Book: Cultural Approaches, toim. Michael Johnston ja Michael Van Dussen, 1–16. Cambridge: Cambridge University Press.
Lerer, Seth. 2015. “Bibliographical Theory and the Textuality of the Codex: Toward a History of the Premodern Book.” Teoksessa The Medieval Manuscript Book: Cultural Approaches, toim. Michael Johnston ja Michael Van Dussen, 17–33. Cambridge: Cambridge University Press.
Rikhardsdottir, Sif. 2012. Medieval Translations and Cultural Discourse: The Movement of Texts in England, France and Scandinavia. Cambridge: D.S. Brewer.
Zumthor, Paul. 1972. Essai de poétique médiévale. Paris: Éditions du Seuil.