Kirjoittanut Erika Pihl
Kirjallisuuden lajien olemassaoloa on perinteisesti hahmotettu elämän ja kuoleman metaforien kautta (esim. Fowler 1971). Biologian avulla käsitettynä kirjallinen lajikuolema tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että laji ei enää lisäänny: uusia yksilöitä ei aktiivisesti kirjoiteta (Fishelov 1993, 37). Näin on laita monen vanhan lajin kohdalla. Silti kuolleiden lajien edustajia on yhä näkyvästi keskuudessamme. Antiikin tragedioita esitetään teattereissa. Keskiajan ritariromansseista tehdään elokuvasovituksia. Pyhimyselämäkerroista, eläinfaabeleista ja trubaduurirunoudesta laaditaan kriittisiä editioita uusien lukijoiden saataville. Kuoleman jälkeen selvästi on elämää, mutta millaista elämää? Ovatko nämä lajit elossa vai kuolleita? Ovatko ne molempia?
Kansanperinteessä ja populaarikulttuurissa eläviksi kuolleiksi kutsutaan ruumiita, jotka heräävät henkiin esimerkiksi ihmisen toiminnan, kirouksen tai epidemian seurauksena. Elävät kuolleet, kuten vampyyrit, palaavat toistuvasti haudasta, ja niiden lopullinen surmaaminen on yleensä hankalaa, mitä kuvaa osuvasti englannin kielen ranskalaisperäinen lainasana revenant (kirjaimellisesti ”uudelleen tuleva”). Lisäksi näiden olentojen uusi, kuolemanjälkeinen elämä ei tyypillisesti ole samanlaista kuin elämä ennen kuolemaa, vaikka se osittain entistä elämää yhä muistuttaakin. Esimerkiksi historioitsija William Newburghilainen kuvaa kronikassaan Historia Rerum Anglicarum (n. 1196–1198) Buckinghamissa kuollutta miestä, joka öisin hakeutui haudasta vuoteeseen rouvansa tuttuun kylkeen, mutta myös mellasti ulkona eläinten joukossa.
Toistuva paluu ja muuntunut elämä kuuluvat myös kirjallisuuden elävien kuolleiden lajien olemukseen. Totesin edellisessä, keskiaikaisen runouden konserttia koskevassa blogikirjoituksessani, että vanhaa kirjallisuutta saataville asettavat toteutukset sekä elvyttävät että muokkaavat menneisyyttä. Kuolleen lajin yksilöiden henkiinherättäminen on tulkitsevaa kajoamista, jota ohjaavat elvyttäjän omat kulttuuriset arvostukset ja opitut kirjalliset konventiot. Tästä syystä – vertauskuvin jatkaakseni – kuolleen lajin yksilöt tapaavat palata elämään rampoina tai proteesien varassa vaeltavina hybrideinä. Rampa voi olla esimerkiksi keskiaikaisen teoksen kriittinen editio, joka on koostettu käsikirjoitusten varianttien pohjalta ja revitty erilleen alun perin vertailevaan lukutapaan kutsuvasta kokoelmakäsikirjoituksesta. Proteesien avulla puolestaan liikkuu vaikkapa elokuvasovitus, johon on rakennettu tätä aikaa puhutteleva näkökulma. Kuten historioitsija David Lowenthal (1985, xxii–xxiii) muotoilee, mikä tahansa esitys menneisyydestä on aina enemmän ja vähemmän kuin itse menneisyys.
Kuitenkin voidaan ajatella, että juuri tulkitseva kajoaminen on avain ikuisuuteen. Ralph Waldo Emerson runoilee Illusions-esseessään (1860): ”Sleep is not, death is not; / Who seem to die live. / House you were born in, / Friends of your spring-time, / Old man and young maid, / Day’s toil and its guerdon, / They are all vanishing, / Fleeing to fables, / Cannot be moored.” Emersonin säkeissä edesmenneiden asioiden todellisuus katoaa jäljelle jääneiden niistä kertomiin tarinoihin, kenties valheellisiinkin (”fables”), mikä takaa niille ikuisen elämän. Samaan tapaan kirjallisuuden aika- ja paikkasidonnaisten lajien säilymisen ehto voi olla yksilöiden asettaminen uusiin raameihin, jolloin kirjallisesta selviytymisestä tulee eräänlaista aikakausien välistä yhteistyötä (vrt. Fishelov 1993, 44). Tekstejä henkiin kuvitteleva kadottaminen tuo tilalle jotain uutta, aiemmin mahdotonta. Paluu kuolleista onkin kirouksen sijaan siunaus.
Kertomuksissa elävät kuolleet herättävät yleensä kauhua. Kauhistuttamisen sijaan elävillä kuolleilla kirjallisuuden lajeilla voi olla kyky toimia ihmisen ajantajun herkistäjänä. Ne kantavat kyllä kuoleman jälkiä, esimerkiksi vieraaksi käynyttä runomittaa, ikään kuin käärinliinoina ja ovat siten memento mori, muistutus lopun väistämättömyydestä, mutta samalla niitä kohdatessa korostuu tietoisuus siitä, että elvyttäminen luo menneisyydelle tulevaisuutta. Käsin kirjoitetun ja suullisesti esitetyn kirjallisuuden kulttuurissa tuotetuille teksteille staattisuus ja yhteen muotoon luutuminen ovat sitä paitsi vieraita ajatuksia. Siksi niiden ei pidä antaa levätä rauhassa.
Kuva: Osa teoksesta ”A Woman Divided Into Two, Representing Life and Death,” 1790–1820. Wikimedia Commons.
Lähteet
Emerson, Ralph Waldo. 1860. The Conduct of Life. https://emersoncentral.com/texts/the-conduct-of-life/
Fishelov, David. 1993. Metaphors of Genre. The Role of Analogies in Genre Theory. University Park, Pennsylvania: The Pennsylvania State University Press.
Fowler, Alastair. 1971. “The Life and Death of Literary Forms.” New Literary History 2.2: 199–216.
Lowenthal, David. 1985. The Past is a Foreign Country. Cambridge: Cambridge University Press.
William of Newburgh. 1861. Historia Rerum Anglicarum. Teoksessa The Church Historians of England, volume IV, part II. Käänt. Joseph Stevenson. Lontoo: Seeley. https://sourcebooks.fordham.edu/basis/williamofnewburgh-one.asp#epistle