Kirjoittanut Sari Kivistö
Antiikin ajan historiankirjoitusta leimaa omasta ajastamme katsoen katkelmallisuus ja kerronnallinen etupainoisuus. Moniosaisista historiateoksista on jäljellä vain muutamia osia. Sotavankina Roomaan tuodun kreikkalaisen Polybioksen 40-kirjaisesta Historiai-teoksesta on välittynyt nykyhetkeen vain alkuosa. Liviuksen Ab urbe condita ja Tacituksen Historiae ovat typistyneet samalla lailla ajan myötä, sillä pitkien teosten kopiointi käsin oli työlästä. Liviuksen teoksen alkuosa kuvaa Rooman perustamista myyttisessä menneisyydessä. Katoamisten myötä syntyy merkillinen kerronnallinen vaikutelma: ikään kuin asioiden myyttiset alut tunnettaisiin paremmin kuin se, miten ne jatkuvat tai päättyvät.
Varhaisella uudella ajalla historioitsijat ja filologit saattoivat nähdä tämän aukkoisuuden ja vain alkuihin jääneen historian kuitenkin luovan prosessin käynnistäjänä. Jotkut kirjoittivat jatko-osia Vergiliuksen Aeneiksen kaltaisiin merkkiteoksiin täydentäen modernien uudelleenkirjoitusten tapaan kanonisoitua tekstiä. Supplementa (lat.) eli liitteet, lisäykset tai täydennykset (termi viittasi antiikin sodankäynnissä täydennysjoukkoihin) on yksi ehdokas kadonneeksi lajiksi, joka jatkuu esimerkiksi tieteellisten lehtien liiteosien muodossa.
Italialainen historioitsija Paolo Giovio puolestaan rakensi 1500-luvun alkupuolella Historiarum sui temporis libri -teokseensa keinotekoisia katkoksia, jotta historiankirjoitus muistuttaisi antiikin vaillinaisina säilyneitä teoksia—siitäkin huolimatta, että teos keskittyi aikalaishistoriaan. Niinpä ensimmäisen neljän kirjan jälkeen kirjoittaja toteaa, että seuraavat kuusi kirjaa ovat tuhoutuneet sodassa eikä niitä enää ole jäljellä. Hän antaa kuitenkin lyhyet yhteenvedot kirjojen sisällöstä lukijalleen. Myös antiikin historioista luettiin usein vain tapahtumien tiivistelmiä, eikä koko teoksen säilyttämiselle ollut tarvetta. Antiikin teosten säilymistä luonnehtivasta fragmentaarisuudesta tulee osa luovan historiankirjoituksen konventioita. Samalla tietoisesti rakennettu aukkokohta korostaa kaiken historiankirjoituksen tulkinnallisuutta.
Aukkoisuus kirjallisena keinona on tuttu etenkin runoudesta. Antiikin fragmentit ovat innoittaneet kuvitteellisia täydennyksiä tai katkenneen välittymisprosessin fiktiivisiä toisintoja. Ezra Poundin ”Papyrus” (1916) on tunnetuimpia moderneja fragmentaarisia runoja, joka tavoittelee Sapfon katkelmien tyyliä neljän irrallisen sanan kokonaisuudella. Runossa ”Provincia deserta” (1915) runoilija puolestaan harhailee Provencen maisemissa trubaduurirunoilijoiden jalanjäljissä, mutta menneisyydestä on jäljellä lähinnä litaniamaisia keskiaikaisia paikannimiä, kaukaisia linnoja ja epämääräinen autiuden tunnelma. Runo on hyvä esimerkki ajallisen kerrostuneisuuden rakentamisesta, jossa moderni runoilija tekee runon maisemassa näkyväksi etäisyyden menneisyyteen.
Näistä aiheista ilmestyi juuri esseeni utrechtilaisten opiskelijoiden Frame-lehden kuolevia maailmoja ja sanoja käsittelevässä teemanumerossa Dying Wor(l)ds. Tarkastelen esseessäni alustavasti kolmea tekstuaalisen aukkoisuuden piirrettä—fragmentteja, tietoisesti rakennettuja fiktiivisiä aukkoja ja myös hieman kuolleita lajeja.