Olis hyvä purkaa väkivallan normalisointia yhteiskunnassa.
Keskustelimme raadissa siitä, millaisena ilmiönä väkivalta nuorten elämässä näyttäytyy. Nuoret mielsivät sosiaalisen median paikaksi, jossa väkivaltaiselle materiaalille voi altistua. Somealustoilla ja viestiryhmissä mm. koulun pihalla kuvatut tappeluvideot leviävät nopeasti, nuorten jakaessa videoita ”huvin vuoks. Tuntuu oudolta, ettei kukaan mieti miten se vaikuttaa niihin, joita kuvataan.” Leviämistä on nuorten mukaan “hankala estää”. Väkivaltavideoilla saatetaan nuorten mukaan ”hakea tunnereaktioita, näkyvyyttä ja ehkä jopa – – todistella itselleen jotakin”. Nuorten tekemien huomioiden mukaan julkaisujen esitarkastusten poistaminen sekä algoritmit ovat johtaneet väkivaltaisen sisällön lisääntymiseen. Nuoret itse tuovat esiin, kuinka väkivaltamateriaalille altistuminen voi johtaa paitsi “emotionaalisen suojakuoren” kasvattamiseen, myös “huonoihin seurauksiin”.
Kävi myös ilmi, että nuoret tunnistavat hyvin väkivallan erilaisia muotoja sen sijaan, että mieltäisivät väkivallan ainoastaan fyysiseksi. Väkivallaksi miellettiin vihakommenttien, uhkailun ja tappouhkausten lisäksi kiusaaminen, haukkuminen, nimittely, sarkastinen puhe, eristäminen ja syrjiminen (myös somessa), nettikiusaaminen, erilaiset feikkiprofiilit, uhkailu, passiivisaggressiivinen puhe, painostaminen, vähättely ja huonompana pitäminen. Keskustelussa nousi erikseen esiin, kuinka nuortenkin kokemusten mukaan väkivaltaa kohdistuu keskimääräistä enemmän seksuaali- ja sukupuolivähemmistön edustajiin. Eniten mainintoja tuli juuri somessa leviävistä väkivaltavideoista, henkisestä väkivallasta sekä koulussa ja netissä tapahtuvasta kiusaamisesta. Lisäksi urheilu liitettiin väkivaltaan. Digitaalinen väkivalta on nuorten mukaan jatkuvaa, eikä somessa kiusatulle ole pakopaikkoja.
Ainakaan sellaiset ‘pelottelukampanjat’ ei toimi eikä myöskään liian virallinen tai jäykkä kieli.
Nuorten mukaan hyvä kampanja näkyisi siellä, missä nuoret jo ovat: Tiktokissa, Youtubessa, Instagramissa, Snapchatissa, koulussa ja harrastuksissa. Nuoret ehdottavat yhteistyötä vaikuttajien kanssa, jotka tavoittaisivat nuoret, esimerkiksi tubettajat, tiktokkaajat, urheilijat ja nuorten tietämät poliitikot. Kampanjaan tulisi nuorten mielestä osallistaa myös perheet, koulu, päättäjät sekä väkivallan uhreille apua tarjoavat järjestöt. Täten nuoret saisivat konkreettisen viestin siitä, että on ”tahoja jotka auttavat eikä vain vähättele nuorten kokemaa väkivaltaa.” Nettipoliisit voisivat nuorten mukaan tuoda lainsäädännöllistä näkökulmaa ja vastata ytimekkäästi nuorten kysymyksiin. Kampanjan mahdollisiksi kasvoiksi nuoret nimesivät mm. VIIVI:n, Iben, Käärijän, Joona Hellman:n sekä konstaapeli Danielin.
EI HYVÄ KAMPANJA (nuorten mukaan) = pelolla viestiminen, moralisointi, kiiltokuvamainen, epäaito kampanja. Jäykkä, liian virallinen kieli! Yksipuolinen fokus keskittyy vain uhrin ja kiusaajan dynamiikkaan ja sivuuttaa sivustakatsojat, jotka voivat ajatella, “ettei asia koske heitä”.
HYVÄ KAMPANJA (nuorten ideoimana) = Rakentuu merkitysten ympärille, auttaa nuoria jakamaan ajatuksiaan. Kysyy, ei julista. Osallistavaa toimintaa luennoimisen sijaan. Pyrkii aitoon dialogiin nuorten kanssa ja lähtee liikkeelle nuorten omasta maailmasta, esimerkiksi nuorten käyttämistä peleistä tai somealustoilta. Herättelee empaattisten kysymysten kautta: ”empaattisilla kysymyksillä olisi varmasti helpointa lähteä rakentamaan keskustelua, esim ”miltä tuntuisi, jos joku kuvaisi sun hätää ja levittäisi sen?”
Viestintä on selkeää, mutta aidosti nuorisokielistä! Sisältö: helppokäyttöistä, samaistuttavaa. Selkeät, oikeaan paikkaan ohjaavat linkit. Kampanjan ”jälkihoito” eli kampanja ei lopu näkyvyyteen! Tietoiskut ja oppi eivät riitä, vaan tarvitaan selkeää, helposti saatavaa apua esim. ”Tarvitsetko tukea? Sekasin-chat on auki myös tänään” – tarjoaisi jatkopolun kampanjalle. Konkreettiset ja seikkaperäiset ohjeet eli ei ainoastaan “soita viranomaisille!”
Tärkeintä on olla sivuuttamatta tilannetta.
Nuoret osasivat sanoittaa monia eri väkivaltatilanteisiin puuttumisen toimintatapoja: soiton 112:een, tilanteen sivuuttamatta jättämisen, oman turvallisuuden varmistamisen sekä ‘kuuluvan äänen’ käytön. Väkivaltaisen tilanteen estämiseksi nuoret eivät “kuitenkaan itse käyttäisi väkivaltaa”. He olivat lisäksi sitä mieltä, etteivät kaikki nuoret välttämättä tiedä tarkasti mitä tehdä väkivaltaa kohdatessa. Tähän nuoret ehdottivat konkreettisia “roolipelityyppisiä harjoituksia”, joiden avulla harjoitella erilaisia tilanteita.
Somen väkivaltaisen materiaalin välttämiseksi nuoret korostivat “medialukutaitojen ja itsereflektion kehittämisen” tärkeyttä ja omien rajojen tunnistamista, epämiellyttävää sisältöä jakavien estämistä ja ylläpidoille raportoimista, oman ruutuajan rajoittamista sekä ymmärrystä siitä, ettei ”algoritmien syöte ole totuus maailmasta”. Lisäksi he toivoivat mediataitojen opetusta ja digihyvinvointihetkiä kouluihin sekä avointa puhetta somessa esiintyvästä väkivallasta, jottei kukaan jäisi “kamppailemaan asian kanssa yksin”.
Aikuisilta nuoret toivovat suoruutta, uskallusta sanoa asiat niin kuin ne ovat: ”Mielestäni aikuisten pitää olla suoria ja sanoa asiat, että se menee yläkoululaisten ja nuorien ajatuksiin ja pistää miettimään, ehkä kiusaajan/ tai miksi väkivaltaa on!”
Nuoret sanoittivat kaipaavansa aikuisilta avoimuutta ja rohkeutta kysyä, miten nuorilla oikeasti menee. Tämä luo heidän mukaansa turvallista ilmapiiriä, jossa lapset ja nuoret uskaltavat kertoa esimerkiksi somessa kokemistaan asioista. Nuoret toivovat, että aikuiset pyrkivät pysäyttämään mahdolliset väkivaltatilanteet sanallisesti, soittavat apua sekä tukevat uhria.
Kun puhuttaisiin henkisestä väkivallasta, sosiaalisen vallan väärinkäytöstä yms. viesti olisi selkeämpi ja vaikuttavampi. Lisäksi tarkempi termi auttaa ymmärtämään ilmiön luonnetta enemmän.
Päättäjät! Teiltä nuoret toivovat kykyä avoimeen, tuomitsemattomaan keskusteluun ja osallistumista nuorten kesken esiintyvän väkivallan estämiseen ja vähentämiseen. Rangaistuksistakin oli sanottavaa: “Oman kokemukseni mukaan rangaistusten latominen toimii harvemmin varsinkin nuorempien kohdalla ja kertominen mitä mistäkin teosta saattaa seurata”.
Koulu! Välitön puuttuminen tilanteisiin, ei jäädä seuraamaan vierestä! Koulujen resurssien tulisi riittää siihen, että opiskelijoiden kanssa ehdittäisiin selvitellä tilanteet ja miettiä yhdessä ratkaisuja, hakea mahdollisesti apua tai auttaa rikosilmoitusten tekemisessä. Väkivallasta ja sen seurauksista pitäisi puhua opiskelijoiden kanssa. Ajatusten herättelijöiksi väkivallan tekijät ja uhrit voisivat tulla puhumaan kokemuksistaan. Lisäksi nuoret toivovat työpajoja väkivallan torjumiseksi ja kansalaistaitojen sisäistämiseksi.
Mikä Digiraati? Mikä loppulausuma?
Digiraati on oikeusministeriön ylläpitämä verkkopalvelu, jonka tarkoitus on tarjota alle 29-vuotiaille lapsille ja nuorille mahdollisuus osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun ja vaikuttaa heitä koskeviin asioihin. Nuorten väkivaltaa ja somea koskevan raadin keskustelu käytiin 20.10.2025. – 3.11.2025. Raatiin ilmoittautui 21 nuorta ja keskusteluun heistä kommentoi 12 nuorta. Nuoret olivat 15–29-vuotiaita. Raadissa oli 7 fasilitoijaa. Ketjuun tuli yhteensä 120 kommenttia. Nuoria tavoiteltiin esimerkiksi peruskouluista, nuorisotaloista, nuorisopalveluista, sosiaalisen median alustoilta, yliopistolta, työpajoista sekä uutiskirjeellä. Jokaisesta Digiraadista kirjoitetaan loppulausuma, johon kootaan nuorten keskeisimmät näkemykset. Loppulausuma toimitetaan tiedoksi päätöksentekijöille.
Teksti: Loppulausuman ovat laatineet Digiraadin toteuttamisessa mukana olleet Tampereen yliopiston maisteriopiskelijat Stinke Itäniemi, Ainoliina Joutsela ja Alina Rosendahl