Nuorisopolitiikan kiinnostuksen kohteena on jo pitkään ollut nuorten yhteiskuntaan kiinnittymisen ja kuulumisen kokemukset. Aihe on ajankohtainen edelleen. Tämä käy ilmi esimerkiksi hiljattain julkaistusta valtakunnallisesta nuorisotyön ja -politiikan ohjelmasta (VANUPO 2024–2027). Ohjelmassa on lueteltu erilaisia toimenpiteitä, joilla pyritään nuorten osallisuuden ja osallistumisen vahvistamiseen (mt.,24–25). Monien muiden julkisten hankkeiden ja projektien tavoin myös nuorisotyön ja -politiikan ohjelmaa lukiessa ei kuitenkaan ole aivan selvää, mitä osallisuudella tarkoitetaan ja minkälaista osallistumista pyritään aikaansaamaan.
Mitä osallisuus on?
Elina Nivalan ja Sanna Ryynäsen (2013, 9, 11) mukaan osallisuuden käsite on Suomessa tullut erityisen suosituksi 2000-luvun aikana, vaikka käsitteen julkishallinnolliset juuret ulottuvat aina 1970-luvulle asti. Heidän mukaansa verrattain pitkästä historiastaan huolimatta osallisuus on edelleen vailla yleisesti hyväksyttyä ja yksiselitteistä määritelmää, vaikka useita yrityksiä käsitteen määrittelemiseksi onkin ollut.
Osallisuuden käsitteen yhtenä erityispiirteenä voidaan pitää myös sitä, että sille ei ole muista kielistä helposti löydettävää vastinetta: esimerkiksi englanninkielinen termi ”participation” voidaan kääntää sekä osallisuudeksi että osallistumiseksi, jotka suomalaisessa keskustelussa usein kuitenkin halutaan erottaa toisistaan (Nivala & Ryynänen 2013, 9–10). Tämän lisäksi osallisuutta on kuvattu muun muassa liittymisenä (involvement), suhteissa olemisena (relatedness) ja kuulumisena (belonging) (Isola ym. 2017, 5). Kaikki edellä mainitut ominaisuudet kuvaavat osallisuutta hyvin, mutta eivät yksinään onnistu tavoittamaan sen ydintä. Osallisuutta onkin kutsuttu sateenvarjokäsitteeksi, joka kokoaa alleen joukon erilaisia näkökulmia ja lähestymistapoja.
Osallisuuden käsitettä sosiaalipedagogisessa viitekehyksessä tarkastelevat Nivala ja Ryynänen (2013, 10) ymmärtävät sen laaja-alaiseksi käsitteeksi, joka kuvaa ihmisten ja yhteisöjen sekä ihmisten ja yhteiskunnan välisiä suhteita. Osallisuus ei kuitenkaan rajaudu yhteisöjen ja yhteiskunnan jäsenyydeksi, vaan siihen liittyy olemuksellisesti tunne johonkin kuulumisesta ja kokemus omasta merkityksestä osana yhteisöä (Gretschel 2002; Nivala & Ryynänen 2013, 10).
Teoreettisessa keskustelussa osallisuuden käsitettä on pitkään käytetty syrjäytymisen (social exclusion) vastakohtana (Leemann & Hämäläinen 2016, 589). Juha Hämäläisen (2008) mukaan asetelma on tuttu myös nuorisopoliittisesta keskustelusta, jossa osallisuus on niin ikään nähty syrjäytymisen vastakohtana, mutta myös strategisena ratkaisuna nuorison oireiluun. Vaikka nuorten osallisuuden tukeminen voidaan nähdä nuorten huono-osaisuuden ja syrjäytymisen ehkäisynä, ei sitä kuitenkaan tulisi tarkastella yksipuolisesti nuorisoon liitettyjen ongelmien korjaamisena. Osallisuudessa on kysymys nuorten näkemisestä aktiivisina yhteiskunnallisina toimijoina ja sen edistäminen koskettaa kaikkia nuoria (mt. 13–15).
Nuorisokasvatuksessa osallisuuden kokemuksen muodostumista on luonnehdittu myös oman paikan etsimiseksi yhteiskunnassa (Nivala 2007, 79–80). Osallisuus ei ole synnyinlahjana saatu ominaisuus, vaan jotain sellaista, jonka muodostumiseksi tarvitaan yhteiskunnassa tukea ja mahdollisuuksia (esim. Hämäläinen 2008, 20). Ajankohtaisuudestaan huolimatta kysymys ei ole uudesta ilmiöstä. Suomessa nuorten osallisuuden edistämiseen kytkeytyy yli satavuotinen nuorisokasvatuksen traditio. Nuorisokasvatuksen piirissä kysymykset nuorten osallisuuden edistämisestä ja sen yhteiskunnallisista ehdoista ovat usein käsitteellistyneet kansalaiskasvatukseksi, johon liittyvät teemat ovat tärkeä osa myös nykypäivän nuorisokasvatusta (Hämäläinen 2008, 20–21).
Lasten ja nuorten osallisuuden toteutumista on pyritty ajan saatossa kuvaamaan konkreettisemmin myös erilaisilla malleilla (esim. Hart 1992; Shier 2001; Gretschel 2002). Niiden kautta on mahdollista hahmottaa osallisuuden eri tasoja ja mahdollisuuksia, kun pohditaan lasten ja nuorten osallisuutta ja toimijuutta yhteiskunnassa esimerkiksi osana nuorisotilojen, harrastusten ja koulujen toimintakulttuuria tai vaikka asuinalueiden ja palveluiden kehittämistä lapsi- ja nuorilähtöisesti. Anu Gretschel (2002, 70–71) nostaa omassa mallissaan esiin arvioinnin tärkeyden ja toteaa, että lapset ja nuoret haluavat olla myös itse arvioimassa osallisuuden toteutumista.
Osallisuus nuorten arjessa tuottaa kestävää hyvinvointia
Tarve tunteiden ilmaisulle, uusille ja erilaisille kokemuksille sekä yhteenkuuluvuudelle on keskeinen osa ihmisyyttä ja nuoruutta. Osallisuus on tunne ja sen toteutuminen tapahtuu nuorten arjessa. Osallisuuden kokemisesta syntyy kokonaisvaltaista, kestävää hyvinvointia (Helne & Hirvilammi 2021, 297). Tuula Helne ja Tuuli Hirvilammi (2021) pohjaavat kestävän hyvinvoinnin teoriansa sosiologi Erik Allardtin hyvinvoinnin teoriaan, jossa hyvinvointi jaotellaan having, loving ja being -ulottuvuuksiin. Nämä kolme ulottuvuutta kuvailevat hyvinvoinnin moniulotteisuutta. Having ulottuvuus pohjautuu ihmisen aineellisiin ja persoonattomiin resursseihin, kuten toimeentuloon ja asumiseen. Loving ulottuvuudessa otetaan huomioon tunteet, kumppanuudet, solidaarisuus ja yhteenkuuluvuuden tarpeet. Being ulottuvuus taas kytkeytyy itsensä kehittämisen ja toteuttamisen tarpeiden tyydyttämiseen. (Mt., 47–49.)
Helne ja Hirvilammi (2021) nostavat esiin neljäntenä myös doing ulottuvuuden. Doing-ulottuvuus pohjautuu heidän mukaansa ajatukseen ihmisen tarpeesta toimia asioiden hyväksi. Ihminen tarvitsee kaikkia neljää ulottuvuutta sopivassa suhteessa voidakseen elää tasapainoista ja hyvää elämää (mt., 49). Jos jokin näistä ulottuvuuksista uupuu tai jää vähemmälle, ihminen ei todennäköisesti voi hyvin.
Myös Tomi Kiilakoski, Anu Gretschel ja Elina Nivala (2012, 7) ovat esittäneet, että Allardtin kolmijakoa voisi täydentää käsitteellä ”participation”, jolla he ovat halunneet korostaa osallisuuden merkitystä osana hyvinvointia. Tutkijat vaikuttavatkin yksimielisiltä siinä, että osallisuuden ja hyvinvoinnin yhteys tulisi tunnistaa ja sanoittaa aiempaa onnistuneemmin.
Osallisuutta nuorten omilla ehdoilla
Tiina Rättilä ja Päivi Honkatukia (2023, 7) toteavat, että vaikka nuorten osallisuutta edistäviä rakenteita esimerkiksi päätöksentekoon mukaan ottamiseen on kehitetty, nuorten osallisuus tuntuu jäävän tokenismin tasolle. Nuorten oma tietämys ja kokemukset sivuutetaan tai jätetään yhteiskunnallisen keskustelun ulkopuolelle. Herää kysymys, arvostammeko yhteiskunnassamme aidosti erilaisia osallisuuden kokemuksia ja annammeko nuorten osallisuuden tulla esiin niillä tavoilla, jotka ovat nuorille ominaisia?
Nuorten osallisuuden kehittäminen on siten edelleen ajankohtaista. Osallisuuden kehittämisen tahtotila ja useimmat rakenteet ovat monessa suhteessa valtakunnallisesti, paikallisesti tai eri toimijoilla jo hyvällä mallilla. Olisiko silti aika ravistella aiemmin luotua ajattelua ja uudistaa vallitsevia rakenteita ottamalla nuoret yhä tiiviimmin mukaan arvioimaan, kuinka toimivia ne heidän kokemuksestaan ja näkökulmastaan ovat? Aikuisina meidän tulee olla valmiita siihen, että kehittämistyön ohessa syntyy ajankohtaisia nuorten näköisiä osallisuuden menetelmiä, rakenteita ja tapoja. Nuorten tulee voida synnyttää osallisuuden tunteita omalla tavallaan ja itse valitsemillaan keinoilla.
Kestävää hyvinvointia lisäävä osallisuuden kokemus syntyy ottamalla nuoret mukaan heidän omilla tavoillaan ja ehdoillaan. Nuoria olisi tärkeää kuulla heitä koskevissa asioissa aina ruohonjuuritasolta suurempiin päätöksiin asti. Uusin VANUPO (24–25) nostaa esille nuorten hyvinvoinnin tukemisen muun muassa osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksia vahvistamalla. Toivottavasti kehittämisohjelmassa esiin tuodut toimenpiteet aidosti edistävät nuorten tietojen, taitojen ja kokemusten hyödyntämistä yhteiskunnassamme paremmin. On tärkeää antaa ääntä ja valtaa nuorille, jotta he voivat tehdä heidän osallisuuttaan ja hyvinvointiaan aidosti tukevia päätöksiä ja valintoja.
Teksti: Miika Rokka, Tanja Räty ja Anne Tossavainen
Kirjoittajat opiskelevat Tampereen yliopistossa Nuorisotyön ja -tutkimuksen maisteriohjelmassa. Blogi on kirjoitettu osana Nuorisotutkimuksen ajankohtaisia kysymyksiä -opintojaksoa.
Lähteet:
Gretschel, Anu (2002) Kunta nuorten osallisuusympäristönä: nuorten ryhmän ja kunnan vuorovaikutussuhteen tarkastelu kolmen liikuntarakentamisprojektin laadunarvioinnin keinoin. Akateeminen väitöskirja. Jyväskylän yliopisto.
Helne, Tuula & Hirvilammi, Tuuli (2021) Puristuksissa? Nuoret ja kestävän hyvinvoinnin ehdot. Kela, Helsinki.
Hämäläinen, Juha (2008) Nuorten osallisuus. Sosiaalipedagogiikka, 9, 13–34.
Isola, Anna-Maria, Kaartinen, Heidi, Leemann, Lars, Lääperi, Raija, Schneider, Taina, Valtari, Salla, & Keto-Tokoi, Anna (2017) Mitä osallisuus on? Osallisuuden viitekehystä rakentamassa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Työpaperi : 2017_033.
Kiilakoski, Tomi, Gretschel, Anu & Nivala, Elina (2012) Osallisuus, kansalaisuus, hyvinvointi. Teoksessa Anu Gretschel & Tomi Kiilakoski (toim.) Demokratiaoppitunti. Lasten ja nuorten kunta 2010-luvun alussa. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/ Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 118, 9–34,
Leemann, Lars & Hämäläinen, Riitta-Maija (2016) Asiakasosallisuus, sosiaalinen osallisuus ja matalan kynnyksen palvelut. Pohdintaa käsitteiden sisällöstä. Yhteiskuntapolitiikka 81:5, 586–594.
Nivala, Elina (2007) Sosiaalipedagogiikka nuorten yhteiskunnallisen kasvun tukena. Sosiaalipedagogiikka, 8, 77–107.
Nivala, Elina & Ryynänen, Sanna (2013) Kohti sosiaalipedagogista osallisuuden ideaalia. Sosiaalipedagogiikka, 14, 9–41.
Rättilä, Tiina & Honkatukia, Päivi (2023) Introduction. Teoksessa Päivi Honkatukia & Tiina Rättilä (toim.) Young People as Agents of Sustainable Society. Routledge, 1-37.
Valtakunnallinen nuorisotyön ja -politiikan ohjelma VANUPO (2024–2027) Vahvistetaan nuorten hyvinvointia monialaisin toimenpitein. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2024:21. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/165597/OKM_2024_21.pdf?sequence=4&isAllowed=y (viitattu 28.5.2024).