Kirjoittanut Katariina Kärkelä
Projektimme sadonkorjuuajan aloittaja, kokoomateoksemme Unohtuneet kirjoitukset. Katoaminen kirjallisuushistoriassa (SKS) näki päivänvalon vajaat kaksi viikkoa sitten. Erika Pihl aloitti teoksen esittelyn edellisviikkoisessa blogissaan (13.10.2025) kertomalla siitä, miten kirjallisuusinstituution ja kriitikoiden luutunut ajattelu painoi kirjailija Volmar Lindmanin unohduksiin lukijoiden suosiosta huolimatta. Jatkamme unohtuneiden kirjoitusten sarjaa siirtämällä katseen koti-Suomen 1800-luvun kirjallisuuskentästä keskiajan Irlantiin ja siellä virinneeseen, merenkulun inspiroimaan kertomusperinteeseen. Kokoelmamme viimeinen artikkeli käsittelee immram-genreä ja sen paikkaa alaa valtaavan kristinuskon ja hiipuvan pakanallisen perinteen välillä tasapainoilevan Irlannin kirjallisuudessa.
Olen aiemmin käsitellyt immramia tässä blogissa puolisentoista vuotta sitten. Tuolloin artikkeli oli vielä kesken ja muotoutumassa, mutta sen blogissakin näkynyt ydinajatus oli jo selvä: 700-luvun aikoihin alkunsa saanut, merellisistä seikkailuista ja tarunomaisista saarista kertova genre painui unohduksiin jo kauan sitten mutta luovutti hylkytavaransa modernin fantasiakirjallisuuden käyttöön. Keskiaikaisen immramin peruskiviä ovat konfliktista tai vääryyden korjaamisesta alkunsa saava merimatka, pysähdykset lumotuilla saarilla, sankarin kokema henkinen – tai hengellinen – muutos, paratiisin löytäminen ja kotiinpaluu. Pohdin artikkelissani, millaisen toisinnon immramin ydinlanka saa 1900-luvun puolenvälin fantasiakirjallisuudessa, tarkalleen ottaen englantilaisten J. R. R. Tolkienin ja C. S. Lewisin merenkulkutarinoissa. Fantasiakirjallisuus muovaa omanlaistaan maailmaa mutta tekee sen elvyttämällä perinteitä, jotka kerran ovat jo katkenneet.
Artikkelin kohdetekstit, Lewisin romaani Kaspianin matka maailman ääriin, Tolkienin Eärendilista kertovat tarut sekä myöhäisellä 600-luvulla tai varhaisella 700-luvulla laadittu The Voyage of Bran (Immram Brain maic Febail), ilmentävät immramin piirteitä eri tavoin. Lajin varhaisimpiin kuuluva edustaja, The Voyage of Bran, on asemaltaan horjuvainen: Branin tarun syntyaikoihin immram on genrenä ollut vasta muotoutumassa, eivätkä sen pääpiirteet vielä täysin toteudu. Myöhemmin genre sai edustajikseen Navigatio Sancti Brendani Abbatisin kaltaisia merkkiteoksia, mutta sen aika kirjallisuushistoriassa jäi silti ehkä yllättävänkin lyhyeksi. Pohdin artikkelissani immramin haavoittuvaisuutta maailmankuvan murrosten edessä. Seikkailullisesta perusrakenteestaan huolimatta immram painottaa ennen kaikkea tuonpuoleisen saavuttamista ja henkistä valaistumista, ja voimistuneen kristillisen ajattelun myötä immramin toinen puolisko, Irlannin oma uskomus- ja kertomusperinne, jäi alakynteen. Immramin kaltainen pakanallisen ja kristillisen perinteen synteesi joutunee helposti tulilinjalle uudenlaisten virtausten nostaessa päätään, saapuivat ne sitten filosofian, teologian tai tieteen kautta. Immram elää tuonpuoleisen kuvasta. Ei suinkaan ole yhdentekevää, millaiseksi ympäröivä kulttuuri tuonpuoleisen ajattelee ja uskoo.
Fantasiakirjallisuudella on tapana ilmentää omia erityispiirteitään tekeytymällä aivan toisiksi genreiksi: se ammentaa luomiskertomuksista, kansansaduista, aitiologisista myyteistä, ritariromanssista ja immramista. Se ei oman aikansa ja kulttuuriympäristönsä lapsena voi aidosti näitä genrejä edustaa, mutta sen hienous on kyvyssä nähdä arvo kuolleen kirjallisuuden hylkytavarassa – immraminkin.
Kirjallisuus
Kärkelä, Katariina 2025: ”Upoksiin painunut immram. Keskiajan immram-kertomusten kaiku modernissa fantasiassa.” Teoksessa Kivistö, Sari, Katariina Kärkelä, Erika Pihl & Isa Välimäki (toim.) Unohtuneet kirjoitukset. Katoaminen kirjallisuushistoriassa. Helsinki. SKS. 422–450.
Kuva: Stormy sea in front of cliff landscape (Hugo Schnars-Alquist). Kuva esittää todennäköisesti Cliffs of Moher -kalliomuodostelmia Irlannin rannikolla. Wikimedia Commons.
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Hugo_Schnars-Alquist_-_St%C3%BCrmische_See_vor_Klippenlandschaft.jpg