Kirjoittanut Sari Kivistö
Unohtuneet kirjoitukset -teoksessamme (SKS, 2025) oma lukuni käsittelee paperikorien tylyä unohdusta. Fraasi tulee Mika Waltarilta, jonka mielestä suurin osa aikalaiskirjallisuudesta jouti paperikorin säilöön. Analysoin 1900-luvun alussa kirjallisuuden unohtumisesta käytyä keskustelua sillä periaatteella, että kirjallisuushistoria muotoutuu unohtumisen kautta. Unohtumisen tutkiminen kulttuuria läpäisevänä prosessina ei tarkoita vain kirjallisuushistorian aukkojen täydentämistä huomion marginaaleihin lipuneilla teoksilla vaan myös unohtumisen käytäntöjen ja siitä käytetyn kielen tutkimista. Olen kiinnostunut jälkimmäisestä prosessista, johon suuntautuneessa kirjallisuushistoriallisessa tutkimuksessa voidaan kysyä esimerkiksi, miten unohtuminen on muovannut kirjallisuushistoriaa ja millaisella kielellä unohtumisen kulkua on kuvattu.
Analysoin luvussani sitä, miten unohtuminen itsessään ottaa dokumenttien muodon. Aukkoja täydentävän lähestymistavan sijasta luku yrittää katsoa suoraan tyhjyyteen eli siihen, miltä unohdus näyttää tietyssä historiallisessa tilanteessa. Luku kohdistuu kirjallisuuden unohtumisesta käytyyn keskusteluun 1900-luvun alkuvuosikymmeninä Suomessa. Aineistona on Kansalliskirjaston historiallisten sanomalehtien arkisto, jota olen käyttänyt kirjoituksissani 2000-luvun alkupuolelta lähtien, kun arkistoa alettiin koota. Sanomalehtiarkisto ei yksistään riitä historiaa koskevien kysymysten dokumentointiin, mutta tarjoaa elävän ja kielellisesti rikkaan näkökulman menneisyyteen.
Luvussa selvitetään, millaista kirjallisuuden unohtumista koskevaa keskustelua lehtien palstoilla käytiin ja miten kirjallisuuden unohtumista kielellistettiin. Unohdusta erityisenä linssinä kirjallisuushistorian muotoutumiseen ei ole vielä laajasti hyödynnetty. Paikannan 1900-luvun alun keskusteluista unohtumista koskevia metaforia ja konkreettisia kirjallisuuden katoamisen paikkoja paperikoreista pöytälaatikoihin ja ullakoista vetisiin soihin. Tilallisuuden ohella analysoin ajallisuuden metaforia, kuten antiikista ammennettua unohduksen virtaa. Virran metaforaa jatkettiin sanomalehdissä esimerkiksi kuvaamalla sitä, miten menneisyyteen kadonneet tavat voivat toisinaan palata pintaan kuin unohduksen virrasta näkyviin pulpahtavat ulpukan kukat. Lakastuvien kasvien maailmasta lainatut metaforat ovat muutenkin havainnollistaneet unohtumista; vähäpätöisempiä kirjallisen hengen tuotteita verrattiin sanomalehtien sivuilla esimerkiksi mureneviin kuiviin lehtiin.
Unohdus saattoi kohdistua esimerkiksi runouden lukemisen taitoon. Karjala-lehdessä kirjoitettiin aiheesta kriittisesti (15.10.1939): ”Nykyajan ihminen ahmii kaiken aikaa yksinkertaistettua ja runotonta runoa lehdistään ja mainoksistaan, elokuvistaan ja arkielämästään, hänen henkinen ruoansulatuksensa kykenee tuntemaan vain väkevästi maustetun, valmiiksi kypsennetyn ja nopeasti hotkaistavan ruoan maun ja laadun. – Mutta runouteen hän ei missään tapauksessa kajoa – vanha, kallisarvoinen kyky selailla runovihkoa on unohtunut!”
Lähde: Kivistö, Sari 2025. Paperikorien tyly unohdus. Unohtumisen metaforat sanomalehtiarkistossa. Teoksessa S. Kivistö, K. Kärkelä, E. Pihl & I. Välimäki (toim.), Unohtuneet kirjoitukset. Katoaminen kirjallisuushistoriassa. Helsinki: SKS, 42-78.
Kuva: Eugen Bracht, Das Gestade der Vergessenheit (1889). Wikimedia Commons.