Kirjoittanut Katariina Kärkelä
Vaikka katoaminen ja kuolema eri asioita merkitsevätkin, tulee jälkimmäinen metaforisesti käytettynä lähelle edellistä. Uppoudumme projektissamme kirjallisuushistorian kuolleisiin genreihin ja pohdimme syitä lajien selviytymisen tai kadon taustalla. Samalla herää kysymyksiä myös tavasta, jolla genreistä puhumme: ei ole yhdentekevää, millaisin sanoin hävinneisiin perinteisiin viitataan, millaisin kielellisin keinoin katoamisen ilmiöitä käsitellään. Elolliseen luontoon liittyvä sanasto, kuten puhe evoluutiosta, synnystä, kuolemasta ja elintilasta, auttaa ymmärtämään kirjallisuuden lajien olemusta etsimällä vertailukohtia ympäröivästä luonnosta, sen historiasta ja lainalaisuuksista. Tässäkin lähestymistavassa on ongelmansa; niistä yksi koskee kysymystä siitä, voiko taide kuolla luonnollisen kuoleman.
Yksinkertaisimmillaan luonnollinen kuolema tarkoittaa olennon elinkaaren päättymistä vailla ulkoisten tekijöiden vaikutusta. Elollisen olennon taival päättyy luonnollisesti sairauteen tai korkeaan ikään, ei tapaturmaan tai hengen tahalliseen riistoon. Tähän erontekoon ei taiteenlajin katoamisen nimittäminen kuolemaksi ota kantaa: se implikoi molemmat vaihtoehdot pakottamatta valitsemaan niiden väliltä. Kaunokirjallisuus elolliseen luontoon usein verrattuna mutta siihen kuulumattomana ei samalla tavalla ole alisteinen ajankululle, sen elinkaarelle ei voida laskea luonnollista maksimipituutta. Sen sijaan kirjallisuuden elinkaarta lyhentävät tai pidentävät yleisön, kriitikoiden, instituutioiden ja kirjoittajien valinnat, jotka puolestaan ovat – suorasti tai epäsuorasti – kytköksissä moniin yhteiskunnallisiin ja historiallisiin tekijöihin. Tällaisesta tapauksesta konkreettisiksi esimerkeiksi käyvät vaikkapa tilanteisen, esitettäväksi ja jaetuksi tarkoitetun kirjallisuuden muodot, kuten antiikin runonlauluperinteen epinikion-voittolaulut ja hääjuhliin liittyvät epithalamium-runot. Sosiaalista elämää ja kulttuurista toimintaa koskevien muutosten lisäksi myös laajemmilla, muovautuvaan maailmankuvaan liittyvillä murroksilla on vaikutuksensa: aiemmin vahvan jalansijan saaneiden uskonnollisten perinteiden ja sittemmin modernin tieteellisen maailmankuvan hallitsemassa todellisuudessa uusien luomiskertomusten synnylle on ohuelti tilaa. Tästä jatkaa fantasiakirjallisuus, joka uusia maailmoja luomalla luo myös tilan ja tarpeen niiden syntyä selittäville myyteille.
Taiteen kuolema näyttäisi olevan väistämättä ulkoisten tekijöiden aiheuttama. Kirjallisuusfilosofisesti on kuitenkin varsin kiinnostavaa kysyä, millaisia sisäsyntyisiä ominaisuuksia genrelle voitaisiin tarjota katoamista selittäviksi tekijöiksi. Onko genressä olemuksellisesti jotakin sellaista, joka erityisesti altistaa ajan vaikutukselle, jotakin, joka tekee tekstistä haavoittuvaisen? Sisäsyntyisten ja ulkoisten syiden pohdinta palautuu lopulta aina antiikin, eritoten Aristoteleen, jakoon kahden tuottavaa tekemistä kuvaavan käsitteen, poiêsiksen ja praksiksen välillä: poiêsis pyrkii synnyttämään itsenäisen, luovan työn päätyttyä tekijästään riippumattoman teoksen, kun taas praksiksen tapauksessa luova toiminta, sen alkuperä, päämäärä ja itse tuotos ovat yhteen kietoutuneet (Santoro 1980, 35). Laajimmillaan kysymys koskee kaunokirjallisen tuotoksen tai lajin autonomiaa itsenäisesti olemassa olevana, omalakisena entiteettinä, jonka ominaisuudet palautuvat vain itseensä.
Yhtenä, vasta muotoutumassa olevana osana projektiamme koetamme löytää uusia, jo olemassa olevia ilmaisun keinoja täydentäviä tapoja puhua lajien elinkaaresta ja katoamisesta. Millaisiin kielellisiin ja semanttisiin pohdintoihin sen myötä päädymme, tulee aikanaan yllätyksenä meillekin.
Lähteet:
Santoro, Liberato 1980: “Some Remarks on Aristotle’s Concept of Mimesis.” In Revue des Études Anciennes. 82, 1–2. 31–40.