Kirjoittanut Erika Pihl
Viime viikolla näin Lontoon Paddingtonissa vaikuttavan eläinaiheisen katutaideteoksen nimeltä ”The Wild Table of Love” (2022). Tässä taiteilijapariskunta Gillien ja Marcin pronssiveistoksessa kymmenen erittäin uhanalaisen eläinlajin edustajaa on kokoontunut aterioimaan katetun pöydän ääreen. Teos on osa taiteilijoiden ”Love The Last” -projektia, jonka tavoitteena on aktivistisen julkisen taiteen avulla havahduttaa katsojat luonnon hätätilaan. Esittelytekstissä veistosta kuvataan lupaukseksi suojella lajeja sukupuutolta. Myös katsojaa pyydetään liittymään tähän rakkauden rinkiin istahtamalla hetkeksi pöydän tyhjälle tuolille ja julkaisemalla sosiaalisessa mediassa sisältöä tunnisteella #LoveTheLast.
Kirjallinen sukupuutto -hankkeemme ydinkysymyksiä on kirjallisen katoamisen erityisluonne. Miten kirjallisuudenlajien katoaminen vertautuu eliölajien katoamiseen? Vaikka biologinen ja kirjallinen elinkaari eroavat merkittävästi toisistaan (ks. Kivistö, Pihl, Kärkelä ja Välimäki 2025), tarjoaa biologinen metafora mielikuvitusta ruokkivan viitekehyksen kirjallisuudenlajien katoamisen pohdiskelulle. Historian saatossa on kadonnut kokonaan monia kirjallisuudenlajeja, mutta Gillien ja Marcin taiteen äärellä mietin, mitkä lajit ovat uhanalaisia juuri nyt. Jos vastaava taideteos luotaisiin kirjallisuudenlajeista, mitä lajeja istuttaisin pöydän ääreen?
Sukupuuttoriskin luokittelumallin tarjoaa Punainen kirja eli Ympäristöministeriön ja Suomen ympäristökeskuksen julkaisema Suomen eliölajien uhanalaisuusarviointi. Yksinkertaisimmillaan kirjallisuudenlajia voi pitää uhanalaisena, jos sen kirjoitustahti on kustannusmarkkinoiden perusteella havaittavasti hiipunut. ”Hävinneitä” lajeja ei enää kirjoiteta ollenkaan, mutta ”äärimmäisen uhanalaisia” (häviämisriski erittäin korkea), ”vaarantuneita” (häviämisriski korkea) ja ”silmälläpidettäviä” (vaarantuu lähitulevaisuudessa) lajeja putkahtelee yhä markkinoille silloin tällöin. Punainen kirja tunnistaa myös eliölajien vähenemisen uhkatekijöitä. Kirjallisuuteen sovellettuna uhkatekijöiden joukkoon voidaan laskea muun muassa kilpailevien muotojen lisääntyminen, kulttuuriset ja yhteiskunnalliset muutokset sekä lukijakunnan muuttuvat mieltymykset.
Kutsuisin pöytääni esimerkiksi seuraavat kirjallisuudenlajit:
Kirjeromaani (äärimmäisen uhanalainen). Viestejä vaihdetaan enemmän kuin koskaan sähköpostitse, WhatsAppilla ja muilla sovelluksilla, mutta kirjallisuudessa tarina kerrotaan enää harvoin pelkästään kirjeiden tai viestien välityksellä.
Goottilainen romaani (silmälläpidettävä). 1700- ja 1800-luvulla suositun goottilaisen kauhun aito ahdistus rappeutuvassa ympäristössä on korvautumassa rakkaussuhteita painottavilla juonikuvioilla.
Salapoliisikertomus (vaarantunut). Poliisien ihmissuhteita ja traumoja luotaavat dekkarit ovat syrjäyttämässä klassiset salapoliisikertomukset, joissa johtolangat kertyvät asteittain ja lopussa odottaa arvoituksen älyllinen ratkaisu.
Aforismikokoelmat (äärimmäisen uhanalainen). Viisautta jos mitä tässä maailmassa tarvittaisiin, mutta harvat nykykirjailijat julkaisevat mietelauseiden kokoelmia.
Tietokirjallisuus (silmälläpidettävä). Wikipedia ja vastaavat tietokannat uhkaavat peitota maksuttomuudellaan, nopeudellaan ja ajantasaisuudellaan painetun teoksen selaamisen vaivan.
Tämä pieni ’pöytä’ muistuttaa, että uhanalaisuus on kirjallisuudessa kiistanalaisempi ilmiö kuin luonnossa. Toisin kuin eliölajit, kirjallisuudenlajit löytävät selviytymisen pelastusrenkaita: salapoliisikertomus risteytyy psykologisen romaanin kanssa, klassinen tietokirjallisuus muuntautuu narratiiviseksi nonfiktioksi, aforismeista tehdään parodiaa. Siinä missä biologinen sukupuutto on peruuttamaton, kirjallisuudenlajien kohdalla nämä risteytymät ja muodonmuutokset luovatkin paradoksaalisesti sekä uusia alkuja että samalla jonkin aikaisemman, ’puhtaan’ muodon päätepisteitä – vaikka sen henki uusissa ilmenemismuodoissa elääkin.
Miten uhanalaisista kirjallisuudenlajeista tuotettaisiin aktivistinen, tunteisiin vetoava ja ajatuksia herättävä taideteos? Kirjallisuudenlajien menneisyys ja tulevaisuus voisivat kohdata esimerkiksi kirjakaupassa tai kirjastossa toteutettavassa äänimaisemassa. Eri ikäiset äänet, eri kielten soinnit, naisten ja miesten äänet sulautuisivat yhteen lukiessaan katkelmia lajien juurilta ja uusista versoista. Sivujen kääntymisen henkäykset, tuulen kuiskaus ja veden laulu lisäisivät kerroksellisuutta tähän äänimereen, joka kaikuna juhlistaisi tekstien moniäänisyyttä ja kirjallisuuden loputonta muodonmuutosta.
Kuva: Erika Pihl
Lähteet
Kivistö, Sari, Pihl, Erika, Kärkelä, Katariina & Välimäki, Isa 2025: The Death and Afterlife of Literary Genres. – Annales Academiae Scientiarum Fennicae 1/2025.
Punainen kirja. https://punainenkirja.laji.fi/