Kirjoittanut Sari Kivistö
Yksi projektimme kulmakivistä on biologisten lajien ja kirjallisuuden lajien välisen suhteen pohtiminen. Tarkoituksemme ei ole väittää, että luonnossa ja kirjallisuudessa havaittavat lajit olisivat suoraan verrannollisia. Silti kirjallisuuden lajipuheessa ei ole kyseessä pelkkä kielellinen sattumakaan. Analogia toimii projektimme ajattelun välineenä ja inspiraationa ilmiöiden välisten suhteiden pohtimiseen uusista näkökulmista. Kirjallisuuden lajien tarkastelulle biologisten metaforien kautta on kirjallisuuden lajitutkimuksessa pitkä perinne, jota pyrimme ajattelemaan projektissamme hieman uudelleen.
Kirjallisuuden lajien luokittelussa sekä historiallisten kehityskulkujen ja lajien keskinäisten suhteiden hahmottamisessa on hyödynnetty useita biologisia metaforia. Platonista lähtien ajateltiin, että luonnontieteen puolella kullakin eläinlajilla oli jokin ainutlaatuinen perusolemus, jota lajin yksilöt toistivat. Kirjallisuuden lajien kohdalla on ollut tapana puhua esimerkiksi siitä, että mikään kirja ei suoraan piirteillään ilmennä tietyn lajin kaikkia ominaisuuksia vaan kirjallisuuden laji on eräänlainen platonilainen idea – ei ikuinen ja muuttumaton mutta jonkinlainen kirjayksilöitä yhdistävä käsite, jonka alle yksittäisiä teoksia voidaan luokitella. Uusi teos voi kuitenkin muuttaa koko lajin piirteitä. Laji ymmärretään myös usein lukijan lukuohjeeksi, tueksi teoksen tulkitsemiseen lajipiirteiden avulla. Lajien lukumäärä kirjallisuudessa ei ole muuttumaton ja lajit muuntuvat kirjallisuushistoriassa vilkkaasti, mutta lajin käsite on vakiintunut osaksi kirjallisuustieteellistä keskustelua.
Eläinkunnan osalta olemme tottuneet melko tarkkaan lajijärjestykseen, sillä luonnontutkija Carl von Linné järjesti 1700-luvulla eläin- ja kasvikunnan lajiperiaatteen mukaisesti. Hän antoi jokaiselle lajille selkeän tieteellisen nimen ja paikan järjestelmässä, joka on perustana nykyaikaiselle eliökunnan jaottelulle luokkiin ja lajeihin. Tätä ennen ympäröivää luontoa oli jäsennetty hyvin mielikuvituksellisesti. Esimerkiksi bolognalainen lääkäri Ulisse Aldrovandi ryhmitteli 1500-luvulla lintuja omintakeisesti esimerkiksi vahvanokkaisiin tai hiekassa kylpeviin lajeihin (linnuston luokittelun historiasta ks. Lehikoinen et al., Suomen lintutieteen synty, 2009). Aldrovandin ekologinen luokittelu ei saanut suurta kannatusta, vaikka hänen teoksiaan luettiin myöhemmin myös Turun Akatemiassa. Luonnontieteen varhaisvaiheet saavat kuitenkin kysymään, missä määrin kirjallisuudessa käytetty lajiluokittelu on rinnasteinen luonnon luokituksille.
Kirjallisuuden lajien historiallisten muutosten on ajateltu vertautuvan lajiutumisen ja sukupuuton biologisiin prosesseihin, joita heijastelevat kirjallisuushistorian jäsentämisessä lajien nousut, laskut ja viimein katoaminen. Projektimme peruskysymyksiä ovat: Jakautuuko kirjallisuus luonnon järjestelmien tapaan erilaisiin lajeihin? Voivatko kirjallisuuden lajit kadota tai kuolla samalla lailla kuin luontokadon myötä sukupuuton kokeneet eläin- tai kasvilajit? Entä miten uudet lajit syntyvät?
Koeaineistona jälkimmäiseen kysymykseen toimikoon tässä historiallinen sanomalehtiarkisto. Pikainen silmäily vanhojen sanomalehtien sivuille paljastaa, että luonnontieteestä uutisoitaessa uuden tai ”keksityn” lajin käsitettä käytettiin 1900-luvun alkuvuosikymmeninä esimerkiksi silloin, kun syrjäisiltä seuduilta löydettiin ”muinaisihmisen” luita ja pyrittiin nimeämään luuranko arvoisellaan tieteellisellä nimellä. Samalla tavalla metsien kätköistä ensi kertaa havaitut ”uudet” eläinlajit, kovakuoriaiset tai jäkälät saivat pian löytäjäänsä heijastelevan nimen. Kirjallisuuden uutuuslaji taas saattoi olla omaa aikaansa peilaava keksintö. Eeva-lehdessä kirjoitettiin (1.5.1935, s. 21), että Puolassa muotiin tullut ”reportage-romaani” oli ”kokonaan uusi kirjallisuuden laji”, jossa ”[j]okainen huomionarvoinen tapaus, mitättömältä näyttävä episoodi, elämän maalauksellisuus ja toisaalta sen suggestiivisuus kirjoitetaan muistiin”. Laji ammensi kuitenkin maan kirjallisuushistorian aiemmasta vahvasta realismin perinteestä.
Uusien lajien kehitykseen vaikutti ympäröivä yhteiskunta ja esimerkiksi politiikka. 1930-luvun lehdistössä näkyi kansallissosialismin paino uusien kirjallisuuden lajien kehityksessä, kun politiikasta ja poliittisesta kasvatuksesta tuli Saksassa kirjastojen kirjahankinnoissa tärkein ”uusi” kirjaryhmä, sodasta runoiltiin uudessa runouden lajissa eli ”juoksuhautojen lyriikassa”, ja propagandistiset radiota varten tehdyt uudet puhekuororunoelmat saivat nimen ”Zweckdichtung” (vrt. Olavi Paavolainen Keskisuomalaisessa 29.11.1936). Radio toi mukanaan kuunnelmat, puhekuorotyön kehittyminen ”me-runouden” ja kuorolausunnan, ja poliittiset puolueet lentolehtikirjallisuuden levittämisen tehon. Historiasta aikoinaan uusina syntyneitä lajeja löytyi jatkuvasti lisää evankeliumeista goottilaiseen romaaniin. Sanomalehtikirjallisuus oli kerran itsekin uusi laji, kuten uutinen-sana kertoo.
Yksittäisillä kirjailijoilla saattoi olla merkittävä rooli lajien kehityksessä ja uudistamisessa. Jules Vernen sanottiin kehittäneen uutena lajina ”opettavaisen tiederomaanin” tai ”luonnontieteellisen romaanin” ja Rousseaun panneen alulle ”itsetunnustuskirjallisuuden”. Uutuuden ajatusta oli käytetty myyntipuheissa jo vuosisatoja, mutta aina uudeksi mielletty laji ei suinkaan ollut tervetullut tai kehuva termi, kuten Erika Pihlin viime viikon blogipostaus kirjallisuuden vieraslajeistakin kertoo. Esimerkiksi Joel Lehtosen Markkinoilla-teosta moitittiin sanomalehtikritiikeissä (Uusi Suometar 2.6.1912) uuden lajin eli ”burleskinepopean” luomisesta.
Kuva: The American Museum Journal, 1915. Kuvateksti: “Opossum and family on the march. This slender-waisted creature is called by Thevet and others the ”Su,” and characterized as a ferocious and ravenous beast.” Wikimedia commons.