Kirjoittanut Sari Kivistö
Ranskalainen kirjailija ja filosofi Maurice Blanchot kirjoitti teoksessaan Kirjallinen avaruus (1955, suom. 2003) unohtumisen tuomasta turvasta kirjojen maailmassa. Unohtunut kaunokirjallinen teos voi parhaimmillaan hyötyä hyljeksinnästä ja ”löytää tuomiostaan tilan, jossa se pysyy säilössä” (173). Blanchot jatkaa, että teos voi painua ”kirjastojen helvettiin” ja kadota ”tulen poltteeseen tai unohduksen haaleuteen” (mt.), mutta saada tästä loitontumisestaan uutta voimaa ja kestoa, joka on alkusysäys teoksen ajattomuudelle.
Samantapaisen unohduksen voimaannuttavan efektin tuo esiin Carlos Ruiz Zafón suositussa mysteeriromaanissaan Tuulen varjo (2001). Unohtuneiden kirjojen hautausmaa on paikka, jossa käytöstä pois jääneet niteet elävät ikuisesti odottamassa vielä mahdollisia tulevia lukijoita. Jokaisella ajan virtaan kadonneella kirjalla on sielu, joka koostuu sen kirjoittajan ja aiempien lukijoiden sieluista. Näistä lukijoista, heidän unelmistaan ja sivuilla lipuvista katseistaan kirjan sielu kasvaa ja vahvistuu, kunnes se jonain päivänä löytää kenties uuden sielun lehdilleen. Samalla katoamisessa on lohdullisia piirteitä, sillä mikään kerran ollut ei katoa kokonaan. Voiko teos tai laji siis palata manan majoilta takaisin elämään?
Kirjallista unohtumista on tutkittu myös tieteellisemmin, sillä bibliometriikan alalla on tarkasteltu esimerkiksi tieteellisten julkaisujen vanhenemista – sitä, miten viittaaminen vanhoihin artikkeleihin vähenee alakohtaisesti nopeastikin ja tekstit painuvat muutama vuosi ilmestymisensä jälkeen unohdukseen. Yhden alan varhaisen tutkijan, Thijs Pollmannin jaotteluissa mentaalista ja ajallista unohdusta voi olla ainakin kahdenlaista. Voimme unohtaa asiasisältöjä tai taitoja, mutta unohdus voi tarkoittaa myös sitä, että jonkin asian relevanssi vähenee ajan mittaan ja suomme sille yhä vähemmän huomiotamme. Tämän pohjalta Pollmann kehittelee edelleen psykologi Hermann Ebbinghausin 1880-luvulla lanseeraamaa ajatusta unohduskäyrästä: mitä kauemmas etäännymme tietystä ajasta, sitä harvemmiksi käyvät viittaukset ja niiden frekvenssi ajan ilmiöihin. Menneisyyden ja nykyhetken väliin avautuu kognitiivinen etäisyys, jota unohduksen käyrä kuvaa: sen kaari käy ensin korkealla, kun ajallisesti läheiset ilmiöt ovat vielä terävinä mielessämme, mutta huippunsa jälkeen se taittuu nopeaan laskuun muistojen haalistuessa. Käyrän pystyakselin kuvatessa muistettuja asioita vaaka-akseli näyttää ajan kulun, jota vasten käyrä nopeasti painautuu, kunnes pudotus hidastuu ja näkyviin jää vain pitkä unohduksen laahus. Pollmannin mallissa käyrä ei kuitenkaan koskaan laskeudu samalle kuoleman tasolle vaaka-akselin kanssa, vaan vanhemmatkin julkaisut saavat vuosittain jonkin maininnan osakseen ja hengittävät näin edelleen.
Unohtumisen käyrää on mahdollista taivuttaa ja kannatella vaaka-akselin yläpuolella muistia vahvistamalla. Balzacin kohdalla on siteerattu hänen lausumaansa siitä, että maine on kuolleiden auringonpaistetta. Hänen oma tuotantonsa painui unohduksiin 25 vuodeksi mutta palasi sitten jälleen suosioon. Kirjallisuushistorian liikkeitä ja makujen muutoksia heijastelevat käyrään ilmestyvät rypyt, aaltoilut ja palaamisen syklit, kun kirjailijat ja jo hiipuneet lajit toisinaan heräävät uudelleen henkiin. Internetin lajikohtaisissa sanahauissa näkyykin unohtamisen sijasta usein myös menneisyydestä nouseva sydämen syke: muistamisen uusi aalto, kun pienistä runouden lajeista monet nostavat käyräänsä 1800-luvun kuolleelta vaaka-akselilta uusien mainintojen myötä korkeuksia kohti 1900-luvulla. Esimerkiksi antiikin pienistä runouden lajeista propemptikon eli matkaan lähtevälle ystävälle osoitettu, suotuisaa taivalta toivottava runo kulki vaaka-akselia pitkin koko 1800-luvun, mutta ampaisi uuteen pieneen nousuun englannin kielessä 1980-luvun alussa ja uudelleen 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Samalla lailla paraklausithyron eli oven ulkopuolelle jätetyn rakastetun valitus on noussut hiljakseen koko 1900–2000-lukujen ajan, vaikka mainintojen määrät ovat pieniä. Internetin aikakaudella maininnat monista vanhoistakin lajeista ovat moninkertaistuneet.
Runouden maisemat tarjoavat toisenlaisen mahdollisuuden tarkastella unohduksen laskeutuvaa muotoa. Hiljattain edesmennyt nobelisti Louise Glück asemoi monia runojaan laaksojen myyttiseen maisemaan. Hänelle laskeutuminen rinnettä alas on samalla painumista muistojen ja tarinoiden maailmaan, manalaan, jonne kerääntyvät kaikki kaukaiset kertomukset takaisin maan päälle noudettaviksi ja henkiin herätettäviksi. Glückin maisemassa laskeutumisen liike ei ole vain kuoleman liikettä vaan myös askellusta kohti menneisyyttä, muistoja ja ikiaikaisia tarinoita, joiden fragmentteja runoilija noutaa syvyyksistä ja järjestää niiden ajattomien juonikaavojen avulla elämäänsä. Vita novan (2000) runossa ”Descent to the valley” Glück kirjoittaa, kuinka nuoruus oli kiipeämistä kohti huipulla hehkuvaa valoa, mutta laskeutumisen liike on hänelle läheisempi: kun runon puhuja kääntyy kulkemaan rinnettä alas, avautuu hänen eteensä avara ja tyyni maisema. Sen piirteissä yksityiskohdilla ei ole merkitystä eikä kulkijan tarvitse tarkata jokaista jalansijaansa vaan voi vain katsoa edessä levittäytyvää maailmaa.
Kuva: Charles Gabriel Forget, Paysage.
Lähteet:
Blanchot, M. 2003. Kirjallinen avaruus. Suom. Susanna Lindberg. Helsinki.
Glück, L. 2000. Vita nova. Manchester.
Pollmann, T. 2000. ”Forgetting and the ageing of scientific publications”. Scientometrics 47:1, 43-54.
Ruiz Zafón, C. 2005. Tuulen varjo. Suom. Tarja Härkönen. Helsinki.