Kirjoittanut Isa Välimäki
Vierailin hiljattain Tampereella museokeskus Vapriikissa, johon on saapunut maailmalla jo useamman vuoden mainetta niittänyt näyttely ”Songlines: Tracking the Seven Sisters”. Uljas kokonaisuus tuo museokävijän ulottuville Australian alkuperäiskansojen rikasta kulttuuriperintöä ja jäljittää australialaista versiota ympäri maailmaa tunnetusta myyttisestä seitsemän sisaren tarinasta.
Näyttely sai alkunsa, kun kolme läntistä ja keskistä Australian alkuperäiskansaa pyysivät apua Australian kansallismuseolta kulttuuriperintönsä säilyttämiseksi. Kansojen vanhimmat olivat ilmaisseet huolensa siitä, etteivät vanhat tarinat ja niihin sisältyvä perimätieto enää siirtyneet samaan tapaan uusille sukupolville. Näyttelyn kuraattoreina ovat toimineet alkuperäiskansojen nimittämät, yhteisöjensä vanhimpiin kuuluvat edustajat, jotka ovat koonneet ja muokanneet näyttelyn oman näkemyksensä mukaiseksi.
”Seitsemän sisaren laululinja, uniajan luomislaki, on meille hyvin tärkeä, pidämme siitä lujasti kiinni, ja opetamme sitä jälkeemme tuleville sukupolville.” – Inawinytji Williamson 2017
(Museokeskus Vapriikki, Songlines-näyttelymateriaali 2024–2025.)
Laululinjoiksi (engl. songlines), tai lauluspiraaleiksi (engl. songspirals), kutsutaan Australian alkuperäiskansojen syntymyyttejä, varhaisten esivanhempien ja henkiolentojen asuttamia tarinallisia reittejä. Tarinoihin on tallentunut ikivanhaa perimätietoa Australian eri osien luonnosta, maaperästä, ihmisten tavoista ja selviytymiskeinoista sekä kaiken elollisen vuorovaikutussuhteista. Laulut ovat kartta elinpiiriin – tiettyjä tarinoita on laulettu tietyissä paikoissa, ja versioita on säädelty tarkasti kuulijan mukaan. Laulujen kautta välittyvä tieto ympäristöstä on ollut kulttuurisesti elintärkeää säilyttää ja siirtää seuraaville sukupolville.
Rinnakkain käytettävä käsite lauluspiraali kuvaa hyvin alkuperäiskansojen kertomusperinteille tyypillisiä tiedon, tarinoiden, aika- ja paikkakäsitysten spiraalimaisesti kiertyviä suhteita toisiinsa. Laulujen tarinat kutoutuvat syvälle maailmankatsomuksellisiin seikkoihin, kuten joukko pohjoisen alkuperäisväestön naisia kertoo:
”[T]hey spiral out and spiral in, they go up and down, round and round, forever. They are a line within a cycle. They are infinite. They spiral, connecting and remaking. They twist and turn, they move and loop. This is like all our songs. Our songs are not a straight line. They do not move in one direction through time and space. They are a map we follow through Country as they connect to other clans. Everything is connected, layered with beauty. Each time we sing our songspirals we learn more, go deeper, spiral in and spiral out.” (Songspirals 2019, xvi.)
Laululinjojen tai -spiraalien ajatellaan olevan peräisin uniajalta. Uniaika viittaa kansojen jaettuun myyttiseen kosmologiaan ja henkien asuttamaan aikaan, jonka katsotaan jatkuvan yhä. Uniajan tarinoista voi lukea maailman historian, todellisuuden luonteen sekä elämisen eettisiä ja poliittisia periaatteita. (McLean 2016, 16–17.) Seuratessani näyttelyn planetaarion kattoon heijastettua tähtiin kirjoitettua tarinaa ajatukseni karkaavat kirjallisuuden lajimetaforiin. Millaisen metaforan uni voisi tarjota kirjallisuuden katoamiselle kuolleiden, kummittelevien ja elävien kuolleiden joukkoon?
Uinuva laji vihjaa elinvoimaisesta potentiaalista. Kenties laji on siirtynyt vain hetkeksi syrjään, lepäämään, keräämään voimia. Uni on koomaa, kummittelua ja kuolemaa kevyempää, lähempänä elämää – kuin lupaus aivan kulman takana kirkkaana väreilevästä uudistuneesta elinvoimasta. Unessa rajat kulkevat elävän tietoisuuden ja tiedostamattoman tasoilla, eivät vielä kuoleman porteilla.
Näyttelyn tarinat totisesti läikehtivät elinvoimaisina. Värikylläinen näyttely on puhutellut suurta joukkoa kävijöitä kiertäessään maailman museoita mm. Berliinissä ja Pariisissa. Uniajan tarinat säilövät pitkää kulttuurihistoriaa ja arvokasta tietoutta, johon ei ole suoraa pääsyä muuta kautta. Taidehistorioitsija Ian McLean (2016, 7–12) on huomauttanut, että Australian alkuperäiskansojen taide ei ole kuitenkaan jäänyt toistamaan vanhaa, vaan se on ollut jatkuvassa elävässä vuorovaikutuksessa moderniteetin kanssa, säilyttäen samalla tinkimättömän omaleimaisuutensa ja omat maailmankatsomukselliset lähtökohtansa.
Uni tarjoaa metaforan, joka soveltuu sellaisenaan kirjallisuuden kerrokselliseen ja arvoitukselliseen luonteeseen. Kirjallisuus on rajatonta kuin uni, se ei milloinkaan tyhjene uusista tulkinnoista. Kuten kirjailija ja kirjallisuudentutkija Antti Salminen on osuvasti kiteyttänyt: ”[Kirjallisuus] on kummallista pullopostia, joka saapuu sekä menneisyydestä että tulevaisuudesta samaan aikaan. Kirjoitus ajelehtii ajassa, eikä ole varmuutta siitä, löytääkö joku sen, ja jos löytää, niin miten hän sen kokee.” (Ylitalo 2019.)
Uni kulkee tiedostamattoman polkuja ja jättää meihin ennakoimattomia, nopeasti pois pyyhkiytyviä tai painaviksi muotoutuvia jälkiä. Samoin kirjallisuus poukkoilee kulttuurissa, kulttuurien välillä ja välissä. On lopulta paljon sattuman varassa. Kuka kirjoittaa, kuka lukee, kuka tekee oivaltavan tulkinnan tuhannen vuoden päästä kuunneltuaan samaa tarinaa yhä uudelleen?
Kuva: Vapriikin Songlines-näyttelystä.
Lähteet:
Gay’wu Group of Women, Laklak Burarrwanga & Ritjilili Ganambarr. 2019. Songspirals: Sharing Women’s Wisdom of Country Through Songlines. Sydney: Allen & Unwin.
McLean, Ian. 2016. Rattling Spears: A History of Indigenous Australian Art. London: Reaktion Books.
Museokeskus Vapriikki. 2024–2025. ”Songlines, Australian seitsemän sisarta -näyttely.” Esillä 11.10.2024–30.3.2025. Tampere.
Ylitalo, Silja. 2019. ”Antti Salminen: Kirjallisuus on pullopostia, joka saapuu sekä menneisyydestä että tulevaisuudesta.” Taideyliopiston verkkosivut, 8.11.2019. https://www.uniarts.fi/artikkelit/puheenvuorot/antti-salminen-kirjallisuus-on-pullopostia-joka-saapuu-seka-menneisyydesta-etta-tulevaisuudesta/