Kirjoittanut Katariina Kärkelä
Tätä kirjoitusta edelsi kaksi jo ennen valmistumistaan hylättyä, kirjoittamatta jäänyttä tekstiä. Surkastuneet ajatuksen tyngät versoivat liian monihaaraisiin suuntiin, etsivät sanallisesti hahmottuvaa muotoa hindulaisen ajatteluperinteen ja kosmologian Indran verkosta, astrolabin seittimäisestä, al ankabut -nimellä tunnetusta taivaankartasta ja lopulta pimeästä aineesta, siitä, mikä jää näkyvän ja aisteille antautuvan välisiin tiloihin. Arviot luonnollisesti vaihtelevat, mutta jopa 80 prosentin maailmankaikkeuden massasta uumoillaan koostuvan juuri pimeästä aineesta. Puuttuva massa, aines, johon pääsy käy vain epäsuorasti näkyvän ja havaittavan kautta, sisältänee vastaukset moneen vielä ratkaisuaan odottavaan astrofysiikan kysymykseen. Tutkia voi vain sitä, mikä on saatavilla. Se ei kuitenkaan tee puuttuvasta ja näkymättömästä vähemmän tärkeää.
Länsimaiselle ajattelulle, jos näin karkean suoraviivainen yleistys sallitaan, ovat tyhjyys ja poissaolo usein vieraan tuntuisia, jopa epämukavia kipupisteitä; tällaisen johtopäätöksen on tehnyt esimerkiksi Julian Baggini (2022, 151), jonka mukaan ”[t]yhjyys on yhtä vieras käsite läntiselle filosofialle kuin se on keskeinen monille Itä-Aasian perinteille [– –]. Siinä missä läntinen mieli keskittää huomionsa olioihin, Itä-Aasiassa keskitytään luonnollisesti olioiden väliseen tilaan.” Länsimaisesta todellisuuden täyteyden ihanteesta kertoo esimerkiksi filosofian historian eri vaiheissa monissa muodoissaan esiin noussut runsauden periaate, käsitys siitä, että täydellisen maailman on sisällettävä kaikki mahdolliset olevan muodot (ks. esim. Lovejoy 1957, 52). Varsin toisenlainen suhtautuminen vallitsee monissa itäisissä uskonnollisfilosofisissa perinteissä, joissa tyhjyyteen, katoavaisuuteen ja poissaoloon suhtautuminen on herkkää, tarkkaavaista ja arvostavaa. Tyhjyys punoo jännitteet olioiden välille mutta tulee harvoin analysoiduksi ja tutkituksi itsessään. Katse siirtyy aukon ohi ja hakeutuu seuraavaan kiintopisteeseen. Kuitenkin on hyvä pysähtyä kysymään, voisiko näkymättömiin jäänyt sittenkin tarjota näkyvää enemmän.
Monen muun emergentin, konstituenteistaan nousevan ilmiön tavoin myös genre tapahtuu osiensa välissä, tihkuu teosjoukon sävyistä, piirteistä ja perinteen lujiksi tekemistä ainesosista. Silti lukea voi vain yhtä teosta kerrallaan, käsillä ei koskaan voi olla kokonaista lajityyppiä. Tämä kenties epämukava mutta väistämätön abstraktio sisältää yhden tavan, jolla genre palaa tyhjiin tiloihin; toinen koskee tyhjyyttä olemassaoloa sekä edeltävänä että sitä seuraavana tilana. Näistä kahdesta projektimme keskittyy jälkimmäiseen, siihen, mitä jää genren kadottua. Kirjallisuushistorian aukot kutkuttavat mielikuvitusta, tarkasteli niitä sitten tutkijana tai lukijana. Historiaan hukkunut herättää paitsi melankoliaa myös uteliaisuutta ja halun parsia reiät kokonaisuuden kankaassa. Mitä tulee yksittäisten tekstien ja niiden myötä rakentuvien, laajempien kokonaisuuksien vuorovaikutukseen ja elinkaareen, ovat sekä olemassaoloa edeltäneet että seuranneet aukot arvokkaita: valmiiksi teokseksi saakka päätynyttä tekstiä usein edeltävät monet keskeneräisiksi tai kokonaan kirjoittamattomiksi jääneet aihiot, kun taas kadonneet teokset ja sammuneet kirjoittamisen traditiot yhä vaikuttavat myöhempien tuotosten taustalla, vaikkei niiden alkuperä enää näkyvissä olisikaan. Silti tässäkin tapauksessa puuttuva näyttää kiinnostavan ensisijaisesti silloin, kun se on olennaista jonkin edelleen havaittavissa olevan kannalta. Mitä silloin voidaan sanoa poissaolon itseisarvoisuudesta?
Puuttumisen lumoa ja kauneutta on helppo lähestyä niin kauan kuin puheena ovat yksittäiset, tekstianalyysin välinein tutkittavissa olevat teokset; sen sijaan lajityypin ja kirjallisuushistorian laajassa kontekstissa ajaudutaan oitis monenlaisiin umpikujiin. Osa puuttumisen ja kätköön jääneen viehätyksestä perustuu poissaolon estetiikkaan, jonka esimerkiksi perinteinen haikurunous nostaa varsin korkealle. Haikurunouteen kuuluu myös tyhjyyttä ja ei-mitään tarkoittavaan mu-käsitteeseen liittyvä luova asennoituminen, mu-shin, ”ilman mieltä”. Runossa rakentuvassa kokemuksellisessa todellisuudessa kohtaaminen kestää vain häviävän hetken verran kadotakseen sitten ei-mihinkään, ei-ilmenevään, sanomatta jätettyyn. (Izutsu & Izutsu 1981, 63, 67.) Tyhjyyden ihanne ilmenee monenlaisissa esteettisissä arvostelmissa, tavassa katsoa taidetta, ja konkreettisessa merkityksessään se on laajalti tunnustettu: maalauksen tyhjät kohdat, musiikin tauot ja runon kesuurat ovat tärkeitä siinä missä sävelet ja siveltimenvedotkin. Silti äkkiä huomaa jäävänsä sanattomaksi, jos joutuu pohtimaan taiteen lajikadon jättämän aukkoisuuden melankolista viehätystä, analyyttisen ajatuksen ja tunteen synteesiä, josta konkretia pian karkaa tavoittamattomiin. Omanlaisensa poissaolon muotohan sanattomuuskin on, kyvyttömyys ilmaista sitä, minkä vain juuri ja juuri voi tavoittaa.
Mikä genren suhde poissaoloon ja tyhjyyteen lopulta onkaan, on tyhjä tila tätä kirjoitusta laadittaessa ollut ennen kaikkea kirjoittajan päässä. Aristoteelinen horror vacui, väite tyhjyyttä kammoksuvasta luonnosta, tuntuu paitsi todellisuuden rakennetta luotaavalta hypoteesilta myös kirjoittajan tyhjyyttään ammottavaan ajukoppaan kohdistuvalta pilkanteolta. Ehkä tämän kirjoituksen laatimisen taustalla on ollut tahaton mu-shin-ihanteen irvikuva, tyhjyys, joka ei ole tulosta meditaation kauniista negaatiosta vaan ajatuksen syöpymisestä.
Viitattu kirjallisuus
Baggini, Julian 2022 (2018): Ajatteleva maailma. Filosofian maailmanhistoria. (How the World Thinks. A Global History of Philosophy.) Suomentanut Tapani Kilpeläinen. niin & näin -kirjat 131. Tampere. Eurooppalaisen filosofian seura.
Izutsu, Toshiko & Toyo 1981: The Theory of Beauty in the Classical Aesthetics of Japan. In series Philosophy and World Community. Berlin, Heidelberg, Dordrecht, and New York City. Springer.
Lovejoy, Arthur 1957: The Great Chain of Being. Cambridge and Massachusetts. Harvard University Press.
Kuva: Haikuruno & kalligrafia ”Horo horo to” (Matsuo Basho) ja maalaus (Morikawa Kyoriku). Wikimedia Commons.