Kirjoittanut Katariina Kärkelä
Kuoltuaankin se pystyy muokkaamaan ympäristöään. Elottomana se jatkaa liikettään, siirtyy virtausten mukana eteenpäin ja antautuu tuulien kuljetettavaksi silloin, kun sen oma elinvoima ei enää riitä sitä kantamaan. Sen vuorovaikutus ympäröivän todellisuuden kanssa ei pääty hetkeen, jona juuret irtautuvat maasta ja lakkaavat ylläpitämästä elämää: se on yhä sopeutumiskykyinen ja muotoaan tarpeen mukaan muuttava.
Arokierijä on kuolleeksi risukoksi varsin vilkasliikkeinen.
Karuilla seuduilla kasvien maanpäälliset, kuivuneet osat saattavat katketa tuulessa ja pyöriä matkoihinsa ilmavirtausten mukana. Näin syntyvät arokierijät, takkuiset kasvipallerot, jotka taivaltavat autioiden seutujen halki ja keräävät mukaansa muita irtonaisia kasveja. Ne pysyvät liikkeessä, ellei jokin asetu esteeksi niiden tielle. Ne eivät myöskään ole staattisia tai ympäristöönsä reagoimattomia vaan monin tavoin vuorovaikutuksessa toisten entiteettien kanssa: olosuhteet, risupalloa penkovat eläimet ja matkan varrella mukaan tarttuvat irtokasvit kasvattavat ja muokkaavat arokierijää, joka puolestaan ajan myötä muuttaa ympäristöään sirottelemalla mennessään siemeniä reitilleen. Niistä versoo ennen pitkää uusia kasveja, arokierijän mukana tulleita; pysähtyessään kierijät taas imevät jo valmiiksi kitsaasta maasta vettä, jota toiset kasvit ehkä olisivat hamunneet käyttöönsä. Kaiken päätteeksi niiden liike kiihdyttää eroosiota, mikä tarkoittaa, että arokierijä on ajan saatossa kykenevä muokkaamaan jopa itseään maankamaraa. (Gries 2012, 100–101.)
Näinköhän korkeassa iässä juuriltaan irtautuneet kirjallisuuden lajit, itseensä käpertyneet ja kokoon kuivuneet, ovat nekin omanlaisiaan arokierijöitä?
Amerikkalaisen lännen symboliksi ja kiteytyneeksi maisemaelementiksi noussut arokierijä ei, kiinnostavaa kyllä, suinkaan ole amerikkalaista alkuperää (Subramaniam 2024, 218–219). Otakilokki, arokierijäkasveista tyypillisin, saapui Etelä-Dakotaan Venäjältä uskonnollisten pakolaisten mukana 1870-luvulla. Rakastettu risupallo herättää kysymyksiä siitä, miksi yksi kasvitieteellinen kiertolainen saa arvostetun aseman toisen päätyessä haitalliseksi vieraslajiksi: kuten Banu Subramaniam (ibid. 219) kirjoittaa, jotkut kasvit jäävät pysyvästi vieraiksi ja inhotuiksi, kun taas kansallisesti hyväksyttyyn kuvastoon ovat päätyneet muiden muassa lännen arokierijät, Washington DC:n kirsikkapuut ja Georgian persikat.
Kirjallisuuden laji on haavoittuvainen vieraalle maaperälle joutuessaan. Uudessa ympäristössä se sopeutuu toisten lajien rinnalle joko rauhanomaisesti tai niiltä tilaa riistäen; muussa tapauksessa sen on itsensä luovutettava. Modernissa internet-huumorissa arokierijä usein symboloi elotonta tyhjyyttä ja vaivaantunutta hiljaisuutta, jonka korkeintaan sirkkojen siritys rikkoo. Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että arokierijän tavoin myös kuolleeksi kuivunut kirjallisuuden laji muokkaa ympäristöään minne joutuukin – ja sirotteleehan se mennessään uuden elämän siemeniä.
Viitattu kirjallisuus:
Gries, Laurie 2012: ”Agential Matters. Tumbleweed, Women-Pens, Citizen-Hope, and Rhetorical Actancy”. Teoksessa Ecology, Writing Theory, and New Media: Writing Ecology. Toim. Sidney I. Dobrin. New York & Lontoo. Routledge. 88–115.
Subramaniam, Banu 2024: Botany of Empire. Plant Worlds and the Scientific Legacies of Colonialism. Seattle. University of Washington Press.
Kuva: Wikimedia Commons. https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Tumbleweed_Blooming.jpg