Kirjoittanut Erika Pihl
Keskiajalla syntyi olosuhteiden pakosta uusi kirjallisuudenlaji, kirjakirous. Näitä lyhyitä uhkauksia, joista varhaisin säilynyt on peräisin 600-luvulta, kirjoitettiin yleensä käsikirjoitusten loppuun. Niiden tavoitteena oli estää kirjojen kaltoinkohtelu ja varkaus rangaistuksella pelottelemalla, kuten käy ilmi esimerkiksi 1200-luvulla laaditun, Albert Suuren (n. 1200–1280) ja Arnaldus de Villa Novan (n. 1240–1311) alkemistisia tutkielmia sisältävän käsikirjoituksen kirouksesta:
Whoever takes away this book / May he never on Christ look. / Whoever to steal this volume durst / May he be killed as one accursed. / Whoever to steal this volume tries / Out with his eyes, out with his eyes! (Vat. Ms. Palat. Lat. 978, f. 25r; käänt. ja sit. Dronke 1983, 77–78)
Edullisten pokkareiden ja nopeiden toimitusaikojen maailmassa helposti unohtuu, että keskiajalla kirjojen valmistaminen pergamentin työstämisestä kuvituksen laatimiseen oli hidas ja hintava prosessi. Materiaalit, kuten musteet ja kansisoljet, olivat kalliita, ja työ saattoi kestää kuukausista jopa vuosiin, riippuen kirjan pituudesta ja yksityiskohtien määrästä. Kopiointityö oli fyysisesti raskasta, ja kopisti saattoikin lopuksi, silmiensä kuivuutta ja köyrtynyttä selkäänsä valitellen, pyytää lukijaa kohtelemaan kauniisti työllä ja tuskalla synnytettyä kirjaa.
Kirjat olivat upeita käsityötaidon näytteitä, ja niitä haluttiin suojella. Luostarikirjastot sääntelivät kirjojen lainaamista esimerkiksi rajaamalla lainausoikeuden naapurikirkoille tai merkkihenkilöille sekä sallimalla lainaamisen vain tarkasti määriteltyä panttia vastaan. Fyysisiinkin keinoihin turvauduttiin, myös yliopistojen kirjastoissa: kirjat saatettiin kahlehtia hyllyyn tai lukutasoon raskailla ketjuilla.
Liikkuviin kirjoihin liitettyjen kirousten voima perustui sielun ja ruumiin hyvinvointia uhkaaviin tulevaisuudennäkyihin. Jo Assyrian kuninkaan Assurbanipalin (n. 685–631 eaa.) kirjaston savitauluissa mahdollisen varkaan ja koko tämän suvun ylle luvattiin jumalten vihaa. Kristityllä keskiajalla uhkakuvista pahimmat olivat kirkonkirous ja kadotukseen joutuminen. Hukuttakoon Kerberos sinut helvetin sameisiin vesiin, todetaan eräässä 1200-luvun käsikirjoituksessa.
Kirousten maalailemat ruumiilliset vammat vaihtelivat pikkukrempoista brutaalin perusteellisiin tuhoutumisiin. Muuan saksalainen kopisti sekoittaa kirouksessaan niin kutsutun makaronilyriikan tapaan eri kieliä, tässä tapauksessa saksaa ja latinaa, tuomitessaan kirjavarkaan hirteen roikkumaan. Korppien nokkiessa tuskissaan ulvovan rosvon silmiä kopisti kehottaa tätä muistamaan, että kohtalo on itse valittu. 1500-lukulaisen ranskalaisen rukouskirjan kirouksessa pihistäjää odottava karmea kohtalo saa yhtä graafisen selonteon: siat repivät hänet elävältä, minkä jälkeen runneltu ruumis päätyy Reiniin virtojen vietäväksi.
Laatiessaan kirouksia kopistit jäljittelivät toistensa muotoiluja ja uhkauksia. Kirouksilla oli siis omat vakiintuneet keinonsa ja sisältönsä, ja siksi niistä voidaan puhua kirjallisuudenlajina. Joskus kiroukset ovat lyhyitä ja toteavia, toisinaan taas pitkiä ja polveilevia. Osa on kirjoitettu loppusoinnuin.
Kirjakirouksia ei tarvita enää. Kirjapainon keksimisen myötä kirjojen valmistamisen taloudelliset kustannukset pienenivät ja tuotantomäärät kasvoivat. Kirjojen suojeluntarve väheni. Myös uskonnolliset kauhukuvat menettivät pikkuhiljaa voimansa ihmisten mielissä.
Kirjavarkauksia tapahtuu silti edelleen. Toukokuussa uutisoitiin kansainvälisestä kirjavarkauksien sarjasta, jonka osana myös Suomen Kansalliskirjastosta katosi seitsemän arvokirjaa. Varkaat korvasivat varastamansa kirjat väärennöksillä. Arvokirjojen markkinoilla liikkuvat isot rahat.
Toisaalta kirjat ja niihin kätkeytyvät lukuelämykset ovat siinä määrin houkuttavia luomuksia, että omimisen sinällään ymmärrettävänä motiivina voi olla kirjarakkaus. Keskiajan kopistit lähestyivät asiaa toisinaan myös tästä hellästä näkökulmasta. Kirousten sijaan saatettiin esittää pyyntö kirjanystävältä toiselle: älä vie kaltaiseltasi iloa jättämällä kirjan palauttamatta.
Nykyään kirjan luvatta kirjastosta vievä saa osakseen sosiaalisen häpeän rangaistuksen, joka seuraa myös puhtaasta vahingosta: kanssalukijoiden päät kääntyvät punaisen valon välkähtäessä ja kimakan vinkaisun kajahtaessa poistumisportilla.
Kirjallisuudenlaji on muuttunut teknologiaksi. Näinköhän olemme rikastuneet vai köyhtyneet?
Kuva: Wrocławin Pyhän Maria Magdalenan kirkon kirjaston puinen lainaajarekisteri 1500-luvulta, Muzeum Miejskie Wrocławia (Erika Pihl).
Lähteet
Drogin, Marc. 1983. Anathema! Medieval Scribes and the History of Book Curses. Montclair: Allanheld & Schram.