Kirjoittanut Erika Pihl
Myöhäisen kesäillan hämärä laskeutuu Finlaysonin kirkon ikkunoiden takana, kattokruunujen pehmeä valo hohtaa alttariurkujen päältä katselevan arkkienkeli Mikaelin kultaisilla siipisulilla. Ilmassa viipyilevät helteen rippeet yltävät kivikirkon sisälle asti; täysien penkkirivien keskeltä kohoaa viuhkaa leyhyttävä käsi. Yhtäkkiä hautovan tilan täyttää raikas, helmeilevä soitto, kun Amor Céu -trion Aino Peltomaan harppu, Eira Karlsonin fiideli ja Corina Martin clavisimbalum loihtivat esiin satojen vuosien takaisen meren välkkeen Iberian niemimaalla. ”Quantas sabedes amare amigo…” Peltomaan kirkas, holveja hipova sopraano kutsuu ystävättäriä kylpemään korkeisiin meren aaltoihin Vigon lahdelle, jossa on toiveissa nähdä rakastettu mies.
Näitä 1200-luvulla sävellettyjä, galego-portugalinkielisiä cantiga de amigo -runoja kuultiin kuusi kappaletta Tampereen Sävel -laulufestivaalilla 16.6. esiintyneen Amor Céun konsertissa. Kuten konsertin käsiohjelmassakin korostetaan, lajista tekee erityisen naisnäkökulma: cantiga de amigossa nuori nainen uskoutuu rakkausasioista ystävättärelle, äidille tai siskolle. Aivan autenttisesta 1200-luvun naisen kokemuksesta ei kuitenkaan voida puhua, sillä kaikki 500 säilynyttä cantiga de amigoa ovat miesten kirjoittamia ja ilmaisultaan vahvan konventionaalisia. Konsertissa esitettyjen, galicialaisen trubaduurin Martin Codaxin runoissa päällimmäinen tunne on poissaolevan rakkaan kaipuu, joka oli tyypillinen aihe Etelä-Ranskan alueella 1100-luvulta alkaen kehittyneessä trubaduurirunoudessa. Trubaduurit juurruttivat rakkauden kielen niin syvälle Euroopan kirjallisuuteen, että nykylukijan ja heidän runojensa välille ei tunneskaalan puolesta tunnu nousevan kulttuurimuuria lainkaan. Voiko rakkaudesta oikein puhuakaan muutoin kuin konventionaalisesti, juuri niillä sanoilla, joilla trubaduurit ovat opettaneet siitä puhumaan?
Cantiga de amigo -runojen lisäksi Amor Céu esittää konsertissa Neitsyt Marian ihmetekoihin keskittyviä, eri kokoelmissa säilyneitä hengellisiä sävelmiä Espanjasta ja Portugalista, esimerkiksi pyhiinvaeltajille suunnattuja lauluja vuonna 1399 kompiloidusta Llibre Vermell de Montserrat -käsikirjoituksesta. Poiminnoista syntyy kiehtova kokonaisuus. Hartaat, toisteisuudessaan hypnoottiset sävelkulut ja rummun hilpeä pauke vuorottelevat, kieli soljuu galego-portugalista katalaaniin, latinaan ja muinaisranskaan, yksiääninen laulu kasvaa rikkaasti soivaan moniääniseen harmoniaan.
Kaikessa kauneudessaan konsertti on samalla kirpeäkin muistutus siitä, että keskiaikaiset ja varhaisemmat kirjallisuudenlajit ovat moninkertaisesti menetettyjä. Itse lajin lisäksi kadonnut on myös esitystilanne – ja siten jopa oleellisin osa. Sveitsiläinen medievalisti Paul Zumthor (1984) on korostanut elävää ihmisääntä keskiajan kirjallisuuden koko lähtökohtana: aikakauden tekstit tarkoitettiin kuultaviksi ja yhteisöllisesti koettaviksi. Amor Céun ja muidenkin keskiaikaista runoutta esittävien muusikkojen konsertteja voidaan pitää tämän menetyksen paikkaustyönä. Ne palauttavat alkuperäisen esitystilanteen siinä määrin kuin se palautettavissa on ja auttavat aavistamaan, miten menneisyyden ihmiset todella kokivat aikansa runouden omassa, elävässä ympäristössään.
Paikkaustyötä voisi verrata kulttuuriperinnön suojelutyöhön, joka pyrkii takaamaan ihmisten synnyttämän kulttuuriperinnön elinvoimaisuuden. Kulttuuriperinnön suojelua koskevissa Unescon kansainvälisissä sopimuksissa korostuu ajatus kulttuuriperinnöstä ihmisten välisen yhteisymmärryksen ja kestävän kehityksen tukipilarina. Kuten Suomen kulttuuriperintöstrategiassakin (2023) esitetään, kulttuuriperintö voi tarjota suureellisen pikakulttuurin maailmassa merkityksellisyyden kokemuksia, jotka kulutuksen sijaan pohjaavat tunteeseen jatkuvuudesta ja osallisuudesta sukupolvien ketjussa.
Samaan tapaan vanhan kirjallisuuden äärellä voi tulla tietoiseksi menneen, nykyisen ja tulevan kytköksestä. Satojen vuosien takaisen, elvytetyn runon yhtäaikaisen tuttuuden ja vierauden havaitseminen on levollisella tavalla mahtavan mittakaavan kokemus. Kuitenkin on myös muistettava, että menetysten paikkaustyö paitsi elvyttää myös muokkaa menneisyyttä. Mitä kadonneelle lajille tapahtuu, kun se palautetaan? Milloin ja miten palautettu laji oikeastaan on elossa? Tutkin näitä ajatuksia tarkemmin seuraavassa blogikirjoituksessani.
Amor Céun upean konsertin loppupuolella vuosisadat kerrostuvat tuntuvasti, kun ulkona ohi kiittävästä autosta kantautuva basson jytke sekoittuu hetkeksi kirkossa heliseviin kulkusiin. Melodiat ja rytmit muuttuvat, mutta musiikki pysyy tunteiden tulkkina. Kuski kiihdyttää ja katoaa kesäyöhön – kenties kohti järvenrantaa ja korkeita aaltoja, rakasta etsimään?
Lähteet
Valtioneuvosto. 2023. Valtioneuvoston periaatepäätös kulttuuriperintöstrategiasta 2023–2030. Valtioneuvoston julkaisuja 2023:7. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-383-895-6
Zumthor, Paul. 1984. “The Text and the Voice.” Transl. Marilyn C. Engelhardt. New Literary History 16.1: 67–92.