Kirjoittanut Katariina Kärkelä
Kuuluisassa metafysiikan ajatuskokeessa Ateenan perustajakuninkaan Theseuksen laiva lähtee satamasta, ja pitkän purjehduksen aikana laivan kaikki osat viimeistä lankkua myöten vaihdetaan uusiin. Kysymys kuuluu, onko takaisin satamaan palaava laiva enää sama kuin se, joka kerran siitä lähti. Ajatuskoetta voidaan jatkaa ottamalla mukaan toinen laiva, joka kerää vanhat osat talteen uuden aluksen rakentamista varten. Kumpi tällöin on alkuperäinen Theseuksen laiva, se, jonka osat on vaihdettu, vaiko se, joka hylkytavarasta rakennettiin?
Theseuksen paradoksi on osa persistenssin ongelmaa, olion pysyvyyttä ajassa ja muutoksessa. Materiaalisten olioiden ja identiteettien tavoin kysymys koskee myös kirjallisuutta ja kirjallisuuden lajeja. Ongelma johdattaa ajatukset olemuksellisiin kysymyksiin genren tärkeimmistä määritelmällisistä piirteistä, siitä, millaisten kriteerien vähintään on täytyttävä, jotta teosta voidaan pitää oman lajinsa edustajana. Kriteerit eivät ole yksin kirjalliseen muotoon, esitystapaan ja sisältöön liittyviä, vaan oma painoarvonsa on myös kunkin aikakauden ja alueen kirjallisuusinstituutiolla ja vallitsevilla käsityksillä sanataiteen luonteesta. Genrejä muokkaavat sekä yksittäisten kirjoittajien hienoisista muutoksista kasvavat suuremmat virrat että lukevan – ja kuuntelevan – yleisön maku, ja jossakin vaiheessa muutosta voidaan pitää niin suurena, että genren historiallinen jatkuvuus joutuu kyseenalaiseksi. Kuinka suuri muutos voidaan sallia, ennen kuin yksi genre lakkaa ja toinen, vanhan pohjalta rakentunut, astuu sen tilalle?
Sammuneen lajitradition uudelleenkirjoitus tuo persistenssin ongelman esiin erityisen kirkkaasti. Sanojen ulapalla kelluu kirjallisuushistorian haaksirikkojen jäänteitä, joita moderni kirjallisuus naaraa talteen omien alustensa rakennusaineeksi. Historiallinen genre voi olla kuollut, siitä voivat olla jäljellä enää yksittäiset lankut ja mastonpätkät, mutta niistä rakennettavan uuden laivan metafyysinen luonne on arvoitus. Tällaisena veneenveistäjägenrenä toimii esimerkiksi fantasiakirjallisuus: tarustoista innoitusta ja työstettävää materiaalia etsivä fantasia löytää sammuneista genreistä sekä sisällöllisiä aineksia että jäljiteltäviä muotoja. Theseuksen paradoksin äärelle lukija päätyy viimeistään silloin, kun moderni fantasiateos jäljittelee paitsi kuolleen genren yksittäisiä piirteitä myös koko lajityyppiä itseään. Historiallisen genren perinne on katkennut, mutta sen hylkytavarasta on syntynyt jotakin, joka on yhtä aikaa sekä uutta että vanhaa.