Kirjoittanut Erika Pihl
Olen viime aikoina paininut 1800-luvun loppupuolella kirjoitetun ruotsinkielisen runon suomentamisen kanssa. Käännöstyö on ollut jongleerausta monella pallolla: on yritettävä löytää tasapaino kirjaimellisen ja tulkinnallisen lähestymistavan välillä, välitettävä sisältö ja säilytettävä samalla jotakin alkuperäisen tekstin äänteellisistä ja rakenteellisista tehoista. Runo hyödyntää klassisia tyylikeinoja, kuten apostrofeja ja personifikaatioita. Monet näistä keinoista ovat kestäneet aikaa, mutta tapa puhua niistä teoreettisesti on muuttunut. Kenties värikkäimmät tyylikeinojen ja niiden soveltamisen kuvaukset löytyvät sydänkeskiaikaisista runousopeista.
Latinankielisiä runousoppeja, artes poetriae, alettiin kirjoittaa kiihtyvällä tahdilla 1100-luvun loppupuolella. Tämäkin uusi kirjallisuuden laji rakentui, kuten lajit aina, aiemman pohjalle: runousoppien kirjoittajat yhdistivät luovasti klassista latinalaista retoriikkaa, Horatiuksen runousoppia ja grammatiikkaa opettaakseen grammatiikkakoulujen ja yliopistojen opiskelijoille sekä muillekin kirjoitustaidosta kiinnostuneille täydellisen kielellisen sommitelman tekoa, oli tähtäimessä sitten runo tai suorasanainen esitys. Samalla oppaissa selvitettiin runouden olemusta ja merkitystä kielenkäytön ilmiönä (esim. Copeland & Sluiter 2009, 544–550).
Runousoppien pedagogiikkaan kuului, että ne eivät pelkästään selostaneet sanataiteen laatimista, vaan myös havainnollistivat sitä. Esimerkiksi Galfridus de Vinosalvon heksametrimittaisessa Poetria novassa (n. 1208–1213) kirjoittajan rooli, kirjoittamisprosessi lopputuloksineen sekä opaskirja itsessään hahmottuvat kokonaisuudessaan metaforisen kielen kautta. Kirjoittajaa kuvataan esimerkiksi talonrakentajana, joka visioi rakennelman mielessään ennen paperille siirtämistä, sekä näivettynyttä kieltä elvyttävänä lääkärinä (physicus). Kirjoitettava teksti puolestaan näyttäytyy esimerkiksi apostrofien kuorruttamana, herkullisena korvanruokana, ja kielikuvia varioidessaan nippuna huumaavasti tuoksuvia kukkia. Galfriduksen opaskirjan yhtenä tavoitteena on siipiään kokeilevan kynäniekan rimakauhun taltuttaminen ja uskon valaminen: virheet ovat vältettävissä sukimalla luomusta Galfriduksen tarjoaman opin kammalla (pecten), ja vaikka kampaaminen menisikin pieleen, voi oppaan peilissä silti nähdä tavoitteellisen muodon.
Galfriduksen kampa kädessäni katselen omaa käännösluonnostani. Joku toinen on sentään rakentanut tämän runotalon puitteet – omalle kontolleni jää kääntäjän roolissa lähinnä sopivien sanavalintojen tekeminen. Galfriduksen mukaan sanoilla on sisin ja kasvot, joiden on oltava sopusoinnussa keskenään: emme halua pukea mahtinaista (matrona potens) rääsyihin, joten sanojen ja merkitysten luonnetta on tutkittava mytologian satasilmäisen Argoksen tarkkuudella. Raunioiden romantiikasta inspiroitunut kohderunoni puhuu järeistä asioista, kuten kaiken katoavaisuudesta, tälle järeälle sisimmälle sopivan rappion ja unen kielellä; siinä kohdataan haudattuja kuninkaita ja kuunnellaan tuulta raunioilla. Ryhdyn Argokseksi ja päättelen, että ainakaan kuninkaat eivät ”vedä lonkkaa” hautaholveissaan eikä tuuli ”hoilota” rapistuneissa linnoissa. Mutta sopivatko mitkään kasvoiltaan oikeanlaiset sanat säkeiden tavumäärään? On totisesti vaativaa asetella jalkojaan runouden polulle, jota Galfridus vertaa kapeauumaiseen neitoon. Delete laulaa, sanat katovat ruudulta näppäimen painalluksella, huomattavasti helpommin kuin kirjurinveitsellä veliinin pinnalta raaputtamalla. Kynttilöiden sijaan huoneessa hohkaa näytön sininen valo, mutta merimatka on kaiketi yhtä myrskyisä kuin Galfriduksen aikaan: yritän pitää purtta pinnalla samalla kun huolehdin siitä, että suomenkielisen runo-ladyn tukka ei olisi pörrössä.
Metaforinen kieli vastustaa täsmällisiä merkityksiä, mistä syystä sen käyttöä tieteessä on helppo kritisoida. Kuitenkin kirjallisuus tutkimuskohteena myös tuntuu houkuttavan kuvaamiseensa Galfriduksen tapaan sanataiteen omalla, yllätyksellisyyttä tavoittelevalla välineistöllä. Metaforien valinta ei koskaan ole ongelmatonta: ne johdattelevat tietynlaiseen näkemykseen kohteestaan. Parhaimmillaan metaforat edistävät saavutettavuutta; niillä on voima jakaa, avata ja osallistaa. Tarjotessaan kielikuviensa kautta aavistuksen siitä, miten runoutta 1200-luvulla hahmotettiin, Galfriduksen runousoppi rakentaa siltaa aikakausien välille. Yli kahdeksansadan vuoden jälkeenkin on täysin selvää, mitä Galfridus tarkoittaa, kun hän tyylikeinojen selkeyden ihannetta kuvatessaan kirjoittaa kielen suhteuttamisesta vastaanottajan hartioiden voimavaroihin. Kirjallisuuden riemut – ja oppi kirjallisuudesta – kuuluvat kaiken tasoisille lukijoille.
Kuva: Leonid Pasternak – The Passion of Creation, 1800-luku. Wikimedia Commons.
Lähteet
Copeland, Rita & Ineke Sluiter. 2009. Medieval Grammar and Rhetoric: Language Arts and Literary Theory, AD 300–1475. Oxford: Oxford University Press.
Geoffrey of Vinsauf [Galfridus de Vinosalvo]. 2010. Poetria nova of Geoffrey of Vinsauf. Käänt. Margaret F. Nims. Toronto: Pontifical Institute of Mediaeval Studies.