Kirjoittanut Isa Välimäki
Vierailin kesällä purkutaloon kootussa Muutos.art Tampere -taidenäyttelyssä. Uusien asuinrakennusten tieltä purettavaksi tuomittu toimistorakennus kätkee sisäänsä kolme kerrosta kymmenien taiteilijoiden teoksia. Laajan kokonaisuuden muodostavat taideteokset pohtivat monesta näkökulmasta ihmisen ja ympäristön suhdetta sekä kestävää kehitystä, kiinnittäen huomiota etenkin materiaalien uusiokäyttöön ja kierrätykseen.
Projektimme teemojen näkökulmasta kiinnostukseni heräsi erityisesti Raija Marttisen teoksen Arkisto kohdalla. Omaelämäkerrallisessa teoksessaan Marttinen on hyödyntänyt vuosien varrella varaston uumeniin kertynyttä paperimateriaalia, jonka aiemmista tarkoituksista vihjaa seinään kiinnitetty luettelointi. Yksilölliseen paperihistoriaan mahtuu mm. hakemuksia, päätöksiä, selvityksiä, sopimuksia, luonnoksia, piirroksia, tilauksia, listoja ja luetteloita. Kokonainen ihmiselämä arkistoituu huolellisesti silputtuun paperiin, joka on ommeltu huokoiseksi paperimatoksi.
Arkinen toimistohuone ankeine toimistokalusteineen ja loisteputkivaloineen saa juhlavan tunnelman koristeellisten paperimattokiehkuroiden valloittaessa tilan. Samalla röykkiöiksi hyllyille kasautuva, päättymättömältä vaikuttava paperimatto muistuttaa sopimuksenvaraisesta rajasta koristeen ja roskan, arvomateriaalin ja jätteen välillä. Omaelämäkerrallista muistia ja unohtumista pohtivan teoksen voi tulkita kysyvän samaa elämän merkityksellisyydestä. Pakkautuvatko kerran merkitykselliset paperit varaston uumeniin muistiin säilytettäväksi vai sittenkin unohdettavaksi?
Purkujätteestä ja roskasta loihditun taiteen keskellä harhaillessani ajatukseni kääntyvät kirjallisuuden puoleen. Päädyn pohtimaan roskakirjallisuuden käsitettä ja menneiden aikojen moninaisia pyrkimyksiä ohjata kirjallisuuden kaanonia. Usein näissä pyrkimyksissä on ollut myös kirjallisuuden lajilla sijansa. Juuri tietyntyyppisen kirjallisuuden lukemista on haluttu vähentää esimerkiksi sivistyspyrkimysten varjolla. Suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa roskakirjallisuuden käsite otettiin käyttöön 1800-luvun lopulla levinneiden kelloromaanien yhteydessä. Kelloromaanit olivat omana aikanaan suuren yleisön suosimaa ajanvietekirjallisuutta, jota kaupusteltiin kiivaasti kylkiäisten avulla. Yleisöä houkuteltiin ostamaan romaaneja vihko kerrallaan lupaamalla tilaajille erilaisia kelloja tilaajalahjoina. (Ks. Häggman 2008, 294–296.) Kelloromaanit olivat pääsääntöisesti seikkailu-, rikos- ja rakkausaiheista käännöskirjallisuutta, jonka houkuttelevuutta kirjallisuuden jälkikäteisten portinvartijoiden paheksunta vain lisäsi.
Kelloromaaneja paheksui aikoinaan esimerkiksi N. F. af Ursin, joka peräänkuuluttaa kirjastonhoitajan vastuuta hankkia kirjastoon laadukasta kaunokirjallisuutta vuonna 1909 julkaistussa teoksessaan Kansansivistysharrastuksia ulkomailla: Kansankirjastoista ja kansanopistoista: ”Ellei näin menetellä, kääntyy suuri osa yleisöstä n. s. kolportage- eli »kelloromaani»-kirjallisuuden puoleen, jonka kuolettaminen juuri on yleisen kirjaston päätehtäviä. Sillä tämä kirjallisuus on jo kasvanut oikeaksi maanvaivaksi.” Af Ursin jatkaa kuvailemalla kelloromaaneja ”kirjalliseksi saastaksi”, ”roskaksi”, ”ala-arvoiseksi kirjallisuudeksi” ja ivallisesti ”kirjallisiksi nerontuotteiksi”. (Af Ursin 1909, 62–63.) Juuri kansalliset sivistyspyrkimykset saivat monet kirjallisuutta kommentoivat aikalaisvaikuttajat vastustamaan kelloromaaneja siitäkin huolimatta, että menestyksensä myötä teokset edistivät tehokkaasti yleistä lukutaitoa.
Myös kirjallisuuden alan monitoimihahmo Eino Railo nostaa vuonna 1925 julkaistussa kirjoituksessaan kelloromaanit esimerkiksi roskakirjallisuudesta. Hän hämmästelee kelloromaanien valtaisaa menestystä Suomessa, sillä ne levisivät kukoistuskaudellaan ”mitä syrjäisimpiin soppiin, niin kaukaisiin, että usein oli vaikea käsittää, miten ne sellaisissa paikoissa olivat tulleet tunnetuiksi”. Railo valittelee, että kasvattavaksi ja puhdistavaksi kuvailtu hyvä kirjallisuus on ”valitettavasti pysytellyt harvojen aarteena”, kun taas epäkirjallisuus ”värikkäänä ja häikäilemättömänä tunkeutuu kaikkialle”. (Railo 1925, 178–179.) Hän arvelee, ettei kelloromaanien kaltainen ”raaka roskakirjallisuus” tule enää jatkossa saavuttamaan samanlaista suosiota (emt. 184). Mitä Railo mietiskelisi nykyajan true crime -buumista ja muusta ajanvietekirjallisuudesta, jääköön lystikkääksi ajatusleikiksi. Roskakirjallisuus on hankalasti määriteltävä käsite, joka kiinnittyy aina kunkin ajan ja paikan kirjallisuuskeskusteluun. Ennen kaikkea se paljastaa aina jotain olennaista puhujan kirjallisuuskäsityksestä ja tavasta arvottaa kirjallisuutta. Kadonneiden kirjallisuuden lajien erilaisia virtauksia selvitettäessä nämä tekijät ovat kirjallisuushistoriallisesti merkityksellisiä.
Kuva: Raija Marttisen teoksesta Arkisto. Muutos.art-taidetalo Tampereella kesällä 2024.
Lähteet:
Af Ursin, N. R. 1909. Kansansivistysharrastuksia ulkomailla: Kansankirjastoista ja kansanopistoista. Helsinki: Otava.
Häggman, Kai. 2008. Paras tawara maailmassa: Suomalainen kustannustoiminta 1800-luvulta. Helsinki: Otava.
Railo, Eino. 1925. ”Eräitä näkökohtia n.s. ’ajanvietekirjallisuudesta’”. Valvoja-Aika 4/1925, 177–185.