Kirjoittanut Erika Pihl
Millainen ihminen on ritarillinen? Perinteisissä mielikuvissa sana yhdistyy naisille ovia avaaviin, käsisuudelmia jakaviin miehiin. Nykysuomen sanakirjan mukaan sillä tarkoitetaan ritarihyveiden mukaista, jaloluonteista ja kohteliasta käytöstä, joka tähtää myös heikommassa asemassa olevien puolustamiseen.
Sanakirjamääritelmässä ritarius ymmärretään symbolisesti, mutta siinä on kuitenkin jäljellä rippeitä keskiajan todellisten ritareiden ihanteista. Varhaiskeskiajan Ranskassa alkunsa saanut ritarilaitos oli pitkäikäinen eurooppalainen ilmiö. Se sai vuosisatojen varrella monenlaisia paikallisia muotoja ja painotuksia, mutta ritariuden ydin, käsitys siitä, mitä tähän ihailtuun soturiuteen arvonimenä ja elämäntapana sisältyi, pysyi lähes muuttumattomana 1100-luvun lopulta 1400-luvun lopulle. Sodankäynnin taito, aristokraattinen elämäntyyli ja kristilliset arvot muodostivat ritariuden perustan. (Keen 1984/2005, 16–17.)
Ritareiksi lyödyt henkilöt olivat varakkaita ja hyväsyntyisiä, aiempien sukupolvien ritareista polveutuvia aatelismiehiä, jotka omistivat läänityksiä ja ratsastivat sotiin palvelemansa herran nimissä. Vaaditut hyvät sukujuuret eivät kuitenkaan automaattisesti tehneet ritarista ritaria, vaan häneltä edellytettiin myös ritarin arvolle sopivaa käytöstä. (Keen 1984/2005, 1–2, 16–17.) Oikeita menettelytapoja ritarit saattoivat opetella heille laadituista opaskirjoista, jotka tarjosivat konkreettisia käytösohjeita, mutta myös pohtivat teoreettisesti ritariuden yhteiskunnallista merkitystä ja sisälsivät kuvauksia protokollasta, kuten ritariksi lyömisen seremonian kulusta. Oppaita koottiin yhdistelmäkäsikirjoituksiin, joihin sisällytettiin myös muita ritareita kiinnostavia tekstilajeja, kuten turnajaissääntöjä ja haukkametsästystä käsitteleviä manuaaleja (Keen 1984/2005, 6).
Koska ritarioppaiden kirjoittajat olivat usein ritareita, tämä kirjallisuudenlaji tarjoaa erittäin merkittävää tietoa siitä, miten ritarit itse ymmärsivät tehtävänsä ja määrittelivät maailmankuvansa. Lajin tärkeimpiin edustajiin kuuluu Livre de chevalerie, jonka laati 1300-luvun puolivälissä Geoffroi de Charny (n. 1300/1306–1356), kuuluisa satavuotisen sodan veteraani, joka palveli Ranskan kuninkaan Filip VI:n poikaa Juhanaa. Geoffroi korostaa, että ritarin tulee suhtautua nöyrästi omaan maineeseensa, ja hänen on osoitettava lempeyttä apua tarvitseville. Riitelyä on vältettävä, erityisesti humaltuneiden kanssa, toisia ihmisiä ei pidä arvostella eikä ylipäätään käyttää energiaansa ylenpalttiseen puhumiseen, sillä silloin puhuu lopulta ohi suunsa. Ritariuden monipuolisesta etiketistä jälkimaailma tuntee parhaiten Geoffroinkin painottaman ajatuksen, että ritarin käytöstä ohjaa halu tuottaa kunniaa sydämensä valitulle.
Rakkaus on suurimmassa roolissa Raoul de Houdencin (n. 1165–n. 1230) runomuotoisessa opaskirjasessa Li romans des eles (”Siipiromanssi”, 1200-luvun alkupuoli), jossa ritarihyveet iskostetaan lukijan mieleen tehokkaasti allegorisen esitystavan avulla. Raoul ei ollut ritari, mutta hän valittelee kokemuksen osoittaneen, että monet ritarit ovat täysin ulapalla siitä, miten heidän oikeastaan pitäisi käyttäytyä. Siispä, jos ritari tahtoo nousta todelliseen maineeseen ja kunniaan, tämän on Raoulin mukaan kasvatettava itselleen kaksi siipeä, joista oikeanpuoleisen nimi on Largece (Avokätisyys) ja vasemman Cortoisie (Hienostuneisuus).
Kumpikin siipi koostuu seitsemästä sulasta. Varakkuuden käyttöön ja hyväntekeväisyyteen liittyvän Avokätisyyden sulkia ovat esimerkiksi tasapuolisuus ja ritarin järjestämien juhlatilaisuuksien antimien runsaudesta huolehtiminen. Vasenta siipeä kasvattaa erityisesti ritarin ja hänen rakastettunsa välisen vilpittömän rakkauden voima: aivan kuten ruusu korostaa seppeleen muiden kukkien loistoa, saa rakkaus ritarin muutkin hyvät ominaisuudet säihkymään. Ritarin ei pidä sortua itseään kehuviin kokkapuheisiin, ja hänen on puututtava naisia pilkkaaviin äänensävyihin. Ritari iskee miekallaan, ei kielellään: hän saa viljellä huumoria, mutta julma pilailu toisten kustannuksella ei kuulu ritarin käytökseen. Raoulin jakamien neuvojen avulla voisi menestyksekkäästi luovia nykymaailmassakin.
Mutta onko ritareiden aika ohi? Raoul pelkäsi niin jo 1200-luvulla, ja kiihtyvää huolta käytöstapojen katoamisesta on koettu toistuvasti myös meidän päivinämme. Vielä 1990-luvulla monen kodin kirjahyllystä löytyi useita uusintapainoksia saanut Käytöksen kultainen kirja (1954) tai vähintään päivitetty versio, Uusi käytöksen kultainen kirja (1997), joita selatessa ainakin nuorempi sukupolvi saattoi hörähdellä pedanttisuudessaan toisinaan hieman äärimmäisyyksiin meneville neuvoille (”ojentuuko kätesi varmasti tarpeeksi suorassa kulmassa käteltävää kohti?”).
Nykyään nämä vanhan kaartin käytösoppaat näyttävät kulkeutuneen kirpputoreille ja antikvariaatteihin. Mutta ei käytösopas kirjallisuudenlajina sentään kokonaan ole kadonnut. Monikulttuurisessa maailmassa, erilaisten väestöryhmien rinnakkaiselossa ja uusien kommunikointivälineiden vyöryssä käytöstapojen merkitys pikemminkin jatkuvasti korostuu, ja aivan viime aikoina on Suomessakin laadittu nykymaailman monitahoisuuden huomioivia käytösoppaita. Käytöstavat ovat yhä arvokasta pääomaa: Aamulehden selvityksen mukaan nuoret pitävät tärkeänä ennakkoluulotonta ihmisten kohtaamista, johon ei kuulu arvostelu eikä juoruilu.
Huomaavaisuus ja kohteliaisuus muodostavat ajattoman arvopohjan, joka yhdistää keskiajan soturiritareita ja nykypäivän arjen ritareita, sukupuoleen katsomatta. Jos oma käytös kuitenkin tuntuu joskus vähemmän täydelliseltä, kannattaa muistaa Raoulin lausuma lohdutuksen sana: rikaskaan ei omista aivan kaikkea, ja jo yksikin sulka voi tuottaa paljon hyvää.
Kuva: Hienosti käyttäytyviä henkilöitä keskiajalla. Käsikirjoituksesta Ménagier de Paris (1400-luku). Bibliothèque nationale de France, MS 12477, f1r. Kuvaa rajattu.
Lähteet
Geoffroi de Charny. 2005. A Knight’s Own Book of Chivalry [Livre de Chevalerie]. Käänt. Elspeth Kennedy. Philadelpia: University of Pennsylvania Press.
Keen, Maurice. 1984/2005. Chivalry. New Haven: Yale University Press.
Nykysuomen sanakirja. Osa 4: O–R, 1956. WSOY: Helsinki. https://kaino.kotus.fi/ns/Nykysuomen_sanakirja_4_O-R.pdf
Raoul de Houdenc. 1868. Li romans des eles. Toim. M. Auguste Scheler. Bruxelles: Muquardt.