Kirjoittanut Katariina Kärkelä
Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Valheen jäljet ovat lyhyet, kylvämänsä joutuu aikanaan niittämään ja taakseen jättämänsä tapaa ennen pitkää edestään. Suomalaisten sananlaskujen kirjo varoittaa ryhtymästä harkitsemattomiin tekoihin ja kehottaa punnitsemaan ratkaisuja huolellisesti. Todeksi osoittautuvan vanhan viisauden saavat tuntea nahoissaan useat runoperinteen hahmot, jotka pakenevat menneisyytensä rikoksia vain joutuakseen niistä vastaamaan. Näistä katkeruuden, vihan, kateuden tai koston hetkellä väkivaltaan sortuneista kertovat murhaballadit.
Suulliseen kansanperinteeseen alkujaan kuuluneet, kertovarakenteiset murhaballadit käsittelevät nimensä mukaisesti surmatyötä ja sen seurauksia. Murhatapaukset eivät suinkaan ole balladiperinteessä vaatimattomasti edustetut: niitä on runsaasti esimerkiksi Francis James Childin työn tuloksena syntyneessä, 1800-luvun mittaan koostetussa The Child Ballads -kokoelmassa, johon sisältyy kaikkiaan 305 Englannin ja Skotlannin alueelta kerättyä balladia. Sananlaskuperinteen varoittavan eetoksen jakavat myös murhaballadit, joissa surmatöillä on tapana ennemmin tai myöhemmin paljastua: murha pysyy salassa vain harvoin, ja tappajan on vastattava tekojensa seurauksista (Atkinson 1999, 1–2). Suomalaisille tuttu runo Velisurmaaja esittää dialogin muodossa äidin ja pojan sananvaihdon, jossa äidin esittämät kysymykset johtavat rikoksen paljastumiseen ja seurausten punnitsemiseen. Lopulta veljensä tappaneen pojan on lähdettävä maanpakoon, ja runo päättyy suorastaan maailmanlopullisiin tunnelmiin: poika sanoo palaavansa kotiin vasta, kun kivi pysyy veden pinnalla ja kun korppi valkenee; molempien sanotaan käyvän toteen silloin, kun ”kaikki tuamiolle tullaan, muarini kultainen” (Velisurmaaja, 120.) Lukija – tai kuulija – ymmärtää, että pojan on veljessurman hyvittääkseen lähdettävä koskaan palaamatta. Suomalaisella runolla on vastineensa sekä Ruotsissa että Skotlannissa, joissa murhaballadit Sven i Rosengård ja Edward kertovat varsin samankaltaisen tarinan.
Velisurmaajan, Edwardin ja Sven i Rosengårdin tapauksessa surmatyö paljastuu keskustelun ja todistusaineiston avulla täysin luonnollisin keinoin. David Atkinsonin mukaan The Child Ballads -kokoelma, jonka useimmat runot ovat peräisin 1600- ja 1700-luvuilta, tuntee kuitenkin esimerkkejä myös aavemaisten ja yliluonnollisten tapahtumien kautta selviävistä murhista. Maagisen reinkarnaation kautta tapahtuva paljastus esiintyy muun muassa The Twa Sisters -nimisessä, 1600-lukulaisessa runossa, jossa vanhempi sisar työntää nuoremman mereen tai jokeen ja hukuttaa hänet. Nuoremman sisaruksen ruumis hajoaa osiksi, joista myöhemmin rakentuu soitininstrumentti. Soitin, joissakin versioissa viuluksi mainittu, antaa laulullaan ilmi vanhemman sisaren rikoksen. Runo asettuukin osaksi paljon laajempaa kertovaa perinnettä, jossa niin kutsutun laulavan luun motiivi kulkee ydinlankana. (Atkinson 1999, 5.)
2000-luvun kirjallisuusmaisema ja eritoten kirjakauppojen hyllytilaa ahnauteen saakka rohmuavan rikoskirjallisuuden mittava spektri nordic noirista ja cosy crimesta Agatha Christien, sir Arthur Conan Doylen ja Wilkie Collinsin tyyppisiin klassikoihin on osoitus siitä, että murhasta riittää sanottavaa. Vuosisatoja sitten siitä riitti laulettavaa, ja laulajina olivat sekä illan pitkien tuntien tarinankertojat että maagisen jälleensyntymän kokeneet uhrit.
Viitattu kirjallisuus:
Atkinson, David 1999: “Magical Corpses: Ballads, Intertextuality, and the Discovery of Murder.” Journal of Folklore Research. Indiana University Press. 1–29.
Velisurmaaja (1933). Teoksessa Suomen kansan vanhat runot X. Satakunnan runot. Julkaissut T. Pohjankanervo. Helsinki. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. s. 120.
Kuva: Kuva kreikkalaisesta vaasista Münchenin museossa. Wikimedia Commons. https://commons.wikimedia.org/wiki/File:A_muse_with_a_harp,_and_two_others_with_Lyres_from_a_Greek_vase_in_the_Munich_Museum.jpg