Kirjoittanut Erika Pihl
Sydänkeskiajalla elänyt englantilainen pappi Richard de Bury (1287–1345) oli suuri kirjojen ystävä. Hän ajatteli, että kirjoissa oli viisaus, ja viisaus oli arvokkaampaa kuin kaikki maailman rikkaudet. Sen rinnalla hopea oli savea ja kulta hiekkaa. Nämä mietteensä Richard kirjasi vuonna 1344 latinaksi vihkoseen, jonka hän otsikoi nimellä Philobiblon. Nimi on kreikkaa ja tarkoittaa kirjarakkautta.
Keskiajalle ominaisen, nykyistä joustavamman lajiajattelun tapaan Philobiblonissa sekoittuvat eri lajityypit. Sitä voi lukea filosofisena pohdintana kirjojen merkityksestä, kirjojen käsittelyä koskevana teknisenä oppaana tai kirjastonhoidon käsikirjana. Lukutapoja yhdistää kirjoittajan korostama ajatus henkisesti hyvää tekevistä kirjoista, jotka uhmaavat ajallisuutta. Luonnon ihmeitä, taivaankappaleiden liikkeitä ja runoilijoiden näkyjä kuvailevat kirjat ilahduttavat, lohduttavat ja opettavat lukijoitaan. Ilman kirjoja ihmiskuntaa kohtaisi unohdus: emme muistaisi Caesaria, emme Aleksanteri Suurta. Kirjojen kautta mennyt puhuu meille. Ne auttavat hahmottamaan tulevaisuutta ja vangitsevat häälyvän nykyhetken. Niin kauan kuin kirja on olemassa ja sitä luetaan, kirjoittaa Richard, sen tekijä on athanatos, kuolematon.
Kirjojen kantamaa ikuisuutta uhkaa kuitenkin jatkuvasti kadotus, joka on kenenpä muunkaan kuin ihmisen syytä. Korostaakseen tuhon karmeutta Richard antaa Philobiblonissa äänen kirjoille itselleen. Legendan mukaan Caesarin valloitustoimissa tuhoutuneen Aleksandrian kirjaston raunioilta, mustuneiden pergamenttien vereen värjäytyneiden tuhkien keskeltä, nousee kirjojen yhä surullisen ajankohtainen valitus: ”Sodat riistävät meidät vieraisiin maihin; meitä surmataan, haavoitetaan ja kammottavasti turmellaan; me hautaudumme maahan, hukumme mereen, kärvennymme tulessa” (Luku VII). Sotien lisäksi kirjat joutuvat kärsimään ihmisten huolimattomuudesta ja välinpitämättömyydestä. Tällaisia henkitoreissaan kituvia kirjoja Richard kohtasi Euroopan-matkoillaan kuningas Edvard III:n (1312–1377) palveluksessa. Luostareiden ja kirjastojen kaapeista hän kertoo löytäneensä madonsyömiä, unohdukselle hylättyjä kirjoja, jotka pimeydessä pitkään nukuttuaan heräsivät hämmästyneinä ja ymmällään uusien valonsäteiden yhtäkkiseen kajoon.
Vastalääkkeenä ajan tuhoille Richard opastaa lukijoitaan kirjojen huolelliseen käsittelyyn. Teksti asettuu näin keskiaikaiseen opaskirjallisuuden traditioon, joka kattoi monia elämänaloja hallitsijoiden speculum-kirjallisuudesta ritareiden käytösoppiin (ks. aikaisempi blogikirjoitukseni aiheesta). Richardin antama oppi tähdentää, miten käyttäytyy sivistynyt lukija. Kun siis seuraavan kerran tartut kirjaan, pidä huoli, että nenäsi ei vuoda sivuille, että et mussuta kirjan yllä juustoa, etkä töhertele marginaaleihin likaisin käsin. Ja katsokin, että et nukahda kirjan päälle!
Philobiblon on varhaisimpia kirjaston hoitoa käsitteleviä kirjalähteitä. Se on siis keskiajan ammattikirjallisuutta, joka opettaa hyviä kirjastokäytäntöjä aikakaudelle tyypillisellä värikkään retorisella otteella. Opetus tiivistyy Richardin suunnitelmaan, miten hänen mittava yksityiskirjastonsa tulisi järjestää julkiseen käyttöön hänen entisessä opinahjossaan Oxfordin yliopistossa. Hän visioi viiden virkailijan tiimin, joka hoitaa tutun kuuloisia tehtäviä: lainaajilta otettaisiin talteen henkilökohtaiset tiedot, ja lainauspäivämäärä merkittäisiin ylös. Lainaajat sitoutuisivat sääntöihin: palauttamatta jääneestä kirjasta perittäisiin sakko. Kirjat tarkastettaisiin kerran vuodessa luettelon avulla.
Evoluutioteorian mallin mukaisesti ajateltuna kirjallisuuden selviytyjälajeiksi voidaan kutsua lajeja, jotka sopeutuvat ympäristöönsä uusissa olosuhteissa (Moretti 2005, 72). Tämä koskee sekä fiktion että tietokirjallisuuden laajan kattokäsitteen alle asettuvia lajeja. Jälkimmäisiin lukeutuu myös ammattikirjallisuus, joka myötäilee työelämän muuttuvaa kenttää ja voi säilyttää aavistuksen kadonneiden ammattien todellisuudesta. Yhteiskuntarakenteen muutosten ja teollistumisen myötä heitettiin Suomessakin hyvästit monille perinteisille ammateille, kuten vaikkapa uittomiehille ja piioille. Kirjastonhoidon oppi on yhä elinvoimaista, mutta automatisaation ja tekoälyn kehittyessä yhä uusia ammatteja päätyy uhanalaisten listalle.
Mitä sanoisi tähän Richard de Bury? Kirjoista ennustamme tulevaisuuden, hän totesi. Ajatusta voi täydentää siten, että kirjojen kautta voimme kuvitella myös niiden edustamien lajien tulevaisuutta. Kenties satojen vuosien päästä luetaan historiallisella mielenkiinnolla 2020-luvun sisällöntuottajan tai pilvenvartijan käsikirjaa.
Kuva: Giuseppe Arcimboldo, The Librarian, n. 1570. Wikimedia Commons. Kuvaa leikattu.
Lähteet
De Bury, Richard. 1948. The Philobiblon. Käänt. Archer Taylor. Berkeley: University of California Press.
Moretti, Franco. 2005. Graphs, Maps, Trees. Abstract Models for a Literary History. London & New York: Verso.