Kirjoittanut Isa Välimäki
Veera Antsalo luotaa oikukkaan proosarunon keinoin mahdollisia maailmoja runoteoksessaan Pölyn historia (2015). Teos tutkii olevan materiaalisuutta ja pyrkii ulottamaan katseensa myös ihmisen mittakaavan tuolle puolen. Keskiössä on pölyn käsite ja kaikki siitä juontuva aines, jonka kautta singahdetaan ajassa ja mittakaavassa vaihteleviin ulottuvuuksiin. Pöly on yhtä lailla kouriintuntuvan konkreettista, kaikkialle tunkeutuvaa materiaa kuin katoamista ilmentävää hajoamistuotetta, josta ei ole helppoa saada otetta. ”Pölyn hallintaan ei ole olemassa mitään pysyvää ratkaisua”, teoksen viimeisillä sivuilla summataan (PH, 74).
Avaruuden pölyyn, muunlajisten eläinten nahkoihin ja mikroskooppisiin hiukkasiin vuoroin skaalaava Pölyn historia punoo kuin punookin yhtenäisyyttä, pölyn tilapäistä hallintaa, arvoituksellisesta Kerääjän hahmosta, joka pysyy matkassa läpi teoksen. Kerääjän hahmo rinnastuu viehättävästi kirjailijan hahmoon, nykyrunouden tekijään, joka poimii sieltä täältä sattumanvaraisia tiedonmuruja runoudessaan ihmettelemistään ilmiöistä. Kokonaisuus rakentuu pölyn erilaisten materiaalisten lähteiden varaan kasatuista mielikuvituksellisista maailmoista, joihin Kerääjä tupsahtaa yllättäen: savimaailmasta paperimaailmaan ja kankaiden maailmasta rautamaailman kautta hevosten maailmaan. Yhtä yllättäen, kuin yskähtäen, maailmat hajoavat pölyksi ja seuraavalla sivulla odottaa jo uusi maailma.
Sari Kivistö pohti toukokuun blogikirjoituksessaan pölyä arkiston metaforana ja tutkijan arkisena seuralaisena. Myös Antsalon teos vie lukijansa pölyn johdattamana pohtimaan tiedon tallentamista ja katoamista sekä historian vääjäämätöntä valikointia. Kun kaikkea on mahdotonta säilöä, mitä tietoa kerätään ja millä perustein? Miten tulkinta rakennetaan valikoitujen tiedonmurujen pohjalta ja kenen ehdoilla? Mitä unohdetaan vahingossa ja mistä on valittu vaieta? ”Pölyn historian hienous ja pöyhkeys on siinä, ettei se kerro mistään” (PH, 70). Vasta pölyn järjestelmällinen kerääminen, kertominen ja tulkinta luovat sille merkityksen. Kerääjän hahmon tavoin myös kirjallisuudentutkijan tehtävänä on pysähtyä pohtimaan oman valikoinnin perusteita kaivaessamme kirjallisuushistoriasta esiin pölyttyneitä teoksia ja kadonneita kirjallisuuden lajeja.
Kirjallisuushistorian kohdalla pöly muistuttaa kirjallisuuden katoamisen konkreettisista reunaehdoista. Aika hienontaa vanhasta paperista ja muusta ympäröivästä aineksesta jauhoa, joka löytää uuden paikkansa arkistonhoitajan ja tutkijan keuhkoista tai asettuu toisaalla osaksi aineen kiertokulkua. Valtaosa kirjallisuuden säilymisestä on perustunut materiaalisesti eläinten nahkojen ohella kasvipohjaisen paperin valmistamiselle ja hyödyntämiselle. Pölyn historia nostaa kiinnostavasti esiin paperin keksijänä tunnetun 100-luvulla jaa. eläneen kiinalaisen Cai Lunin. Edes maailman peruuttamattomasti mullistanut keksintö ei ole riittänyt suojaamaan hänen tarinaansa kohtalokkaalta katoamiselta: ”Paljon ei jäänyt Cai Lunista jäljelle, mitään varmaa hänestä ei tiedetä. Ei edes sitä, oliko hän oikeasti olemassa. Hänen paperinsa tarkka koostumus ei ole enää tiedossa.” (PH, 18.)
Digitoidun kirjallisuushistoriallisen aineiston kohdalla yksittäisen tutkijan yhteys alkuperäislähteen tuottamaan konkreettiseen pölyyn on saattanut katketa, mutta tässäkin tapauksessa pöly on vain muuttanut muotoaan ja fyysistä sijaintiaan. Palvelinkeskuksissa ympäri maailman tehdään väsymättömästi töitä sen eteen, että pöly ei pääsisi tekemään vahinkoa konesaleissa ja aiheuttamaan häiriöitä digitaalisen tiedon tallentamisessa ja käsittelyssä. Pöly on alati katoavaa ainesta toisaalla ja lisääntyvää, häiriköivää, ainesta toisaalla.
Kuva: William Simpsonin (1823–1899) vesivärimaalaus Dust Storm Coming On, near Jeypore, Rajpootana vuodelta 1863. Wikimedia Commons.
Kirjallisuus
Antsalo, Veera. 2015. Pölyn historia. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Teos.