Kirjoittanut Katariina Kärkelä
Vanhat kertomusperinteet, oli kyse sitten kansansaduista tai maailmankuvaa muovanneista mytologioista, usein jakavat yhteisen jännitteen: ne ovat samanaikaisesti sekä paikallisia että universaaleja, kiinteä osa oman alueensa kulttuurista identiteettiä ja toisaalta perusrangaltaan tunnistettavissa ympäri maailman. Kentaurit ja Minotauros, harpyijat ja sfinksit, Louhi ja Iku-Turso, hautautuneen Aleksandrian kääröt, kultainen talja ja vaurautta tuova Sampo, Midaan kosketus ja viisasten kivi palautuvat tiettyihin alueellisiin ja historiallisiin tarinaperinteen haaroihin. On kuitenkin yksi paikka, jossa ne kaikki tulevat sopuisasti yhteen ja alati kylvävät uusia kertomuksenalkuja.
Tuo paikka sijaitsee Yhdysvaltain Calisotassa.
Kuvitteellinen Calisotan osavaltio on yhtä lailla kuvitteellisen Ankkalinnan kaupungin ympäristö. Aku Ankan taannoisessa numerossa 46/2023 lehden aloittavassa tarinassa ”Tähtikuvion takana” antiikin mytologiaan hurahtanut Roope Ankka lähtee etsimään tarunhohtoisen metsästäjän Orionin patsasta. Sarjakuvassa lukijalle tarjotaan pieni esimerkki kreikkalaisista aakkosista, kuvituksessa vuorottelevat amforat ja kirjakääröt, rauniopylväät ja tähdistöt. Seikkailun alullepanevana innoittajana on antiikin mytologialle ominainen, katasterismina tunnettu tarinamuoto, jossa henkilö nostetaan tähtikuvioksi taivaalle joko rangaistuksena tai osoituksena jumalten suosiosta ja kunnioituksesta: tällaisen kohtalon ovat kokeneet Orionin lisäksi muiden muassa kuningatar Kassiopeia sekä Perseus ja Andromeda.
Lähtötilanne ei suinkaan ole Aku Ankan seikkailulle epätyypillinen: sarjakuvissa esiintyy toistuvasti muinaisista käsikirjoituksista jäljelle jääneitä sivuja, karttojen fragmentteja ja lähes lukukelvottomiksi kuluneita pergamentteja, kaiverruksia ja hieroglyfejä, jotka johdattavat oppineen tutkijansa historiallisten salaisuuksien ja aarteiden äärelle. Tulkinnan apuna käytetään kerran jos toisenkin Ankkalinnan tiedonlähteistä luotettavinta, Sudenpentujen käsikirjaa, joka tarjoaa avaimen jopa kuolleiden kielten ymmärtämiseen. Kaikkein pisimmälle kirjallisten fragmenttien ja tiedon vaalimisen tematiikka lienee viety Don Rosan tarinassa ”Kadonneen kirjaston vartijat” (AA 44/2003), jossa ankkaseurue jäljittää tuhoutuneen Aleksandrian kirjaston kadonneita käsikirjoituksia. Etsiväntyö vie Egyptistä Istanbuliin ja Venetsiasta Sevillaan, ja jokainen otettu askel paljastaa kokoelman kaventuneen ja tiivistyneen historiallisten kerrosten hiouduttua pois kaikista vaalimisyrityksistä huolimatta. Lopulta paljastuu, että muinaisista kääröistä jäljelle jäänyt tieto on tiivistynyt yhteen ainoaan teokseen, joka on ollut etsijöiden apuna alusta alkaen – Sudenpentujen käsikirjaan.
Kaunokirjallisen genren kuolema ei tarkoita yksinomaan tuottavan perinteen katkeamista vaan myös sitä, ettei lukijan tietämys enää riitä historiallisten lajien lukemiseen: usein vanhan kirjallisuuden ymmärtäminen edellyttää ainakin jonkinlaisia pohjatietoja genren peruspiirteistä (ks. esim. Fowler 2002, 167). Oman osansa kirjallisuuden lajikatoa koskevasta vastuusta kantavat lukijat, joiden kompetenssi ymmärtää vanhaa kirjallisuutta ajan myötä ymmärrettävistä syistä heikkenee: nykylukijan perspektiivistä moni vaikkapa antiikin ajan ihmiselle helposti lähestyttävä teksti saattaa olla suorastaan käsittämätön riittämättömän taustatiedon vuoksi. Suomessa ensimmäistä kertaa vuoden 1951 näytenumerona ilmestynyt Aku Ankka on edelleen maamme lehdistä tilatuimpia, ja (ensisijaisesti) nuorelle lukijayleisölle suunnattuna sillä on mahdollisuudet vaikuttaa siihen, millaisen suhteen sarjakuvaan tarttuvat koululaiset muodostavat lukemiseen. On ilo nähdä, että Aku Ankka ottaa asemansa vakavasti, mistä osoituksena ovat muun muassa kielenhuollon auktoriteettien noteeraukset (ks. esim. Hyvärinen 2022). Innostava ja kielellisesti oivaltava sarjakuva allitteraatioineen ja idiomaattisiksi muodostuneine ilmaisuineen voi madaltaa kynnystä tarttua muuhunkin kirjallisuuteen ja ruokkia alkavaa lukuharrastusta. Tämän lisäksi Aku Ankka tekee, ehkä osin tietämättäänkin, tärkeää myyräntyötä ujuttamalla tarinoihinsa historiallisten genrejen ja mytologisten perinteiden aineksia taruolennoista ja sankarihahmoista maagisiin esineisiin ja kadonneisiin valtakuntiin. Orionin patsasta etsivä ankkaseurue ei syvällisesti esittele katasterismitarinoiden perinnettä eikä suoraan viittaa kirjoituksiin, jotka Orionin myyttiä käsittelevät. Silti kuluvana vuonna laadittu sarjakuva pitää antiikin tarinaperinnettä hienovaraisesti mukana, lukijakompetenssiaan hitaasti kasvattavalle lapsilukijalle sopivasti avattuna mutta rahtuakaan häntä aliarvioimatta.
”Tähtikuvion takana” -sarjassa (AA 46/2023, 5) Orionin, Artemiin, Gaian ja kahden skorpionin kamppailusta luettuaan Roope Ankka vaikuttuu syvästi oppimastaan ja toteaa: ”Antiikin Kreikassa osattiin totisesti iskeä tarinaa.”
Niin osataan Ankkalinnassakin.
Viitattu kirjallisuus
Fowler, Alastair 2002: Kinds of Literature. An Introduction to the Theory of Genres and Modes. Oxford. Clarendon.
Hyvärinen, Riitta 2002: ”Aku Ankassa puhutaan harkitun hulvattomasti.” Kielikello 2/2002. https://www.kielikello.fi/-/aku-ankassa-puhutaan-harkitun-hulvattomasti. Viitattu 20.11.2023.
Rosa, Don 2003 (1993): ”Kadonneen kirjaston vartijat.” Aku Ankka, 44/2003. Helsinki. Sanoma Magazines Finland.
Transgaard, Gorm, Wanda Gattino (piirrokset) 2023: ”Tähtikuvion takana.” Aku Ankka, 46/2023. Helsinki. Sanoma Magazines Finland.
Kuva: Ambrose Dudley (c. 1910): The Burning of the Library at Alexandria in 391 AD. Illustration from Hutchinson’s History of the Nations. The Stapleton Collection, The Bridgeman Art Library. Wikimedia Commons. (https://commons.wikimedia.org/wiki/File:The_Burning_of_the_Library_at_Alexandria_in_391_AD.jpg)