Kirjoittanut Sari Kivistö
Joskus joenvarressa voi tarkkailla ilmiötä, jossa virtaavan veden keskellä kulkee ikään kuin pieni vastakkainen pyörre. Se liikkuu joen päävirtauksen kanssa sen normaalia kulkua vastaan. Ilmiö tunnetaan akanvirtana, mutta sillä on myös kirjallisuudessa tekstuaalinen vastineensa, palinodia.
Antiikin tragediakirjailija Euripideen Medeia-näytelmässä on kohtaus (410–420), jossa korinttolaiset naiset laulavat pyhien jokien virroista, jotka kääntyvät yhtäkkiä takaisin kohti alkulähdettään ja maailman järjestys muuttuu. Näytelmässä virtojen liike kuvaa toivetta tulevista voimasuhteiden muutoksista, kun vanhojen laulajien laulut vaihtavat suuntaa ja antavat äänen naisille.
Kuvausta virtojen kääntymisestä voi pitää tekstuaalista peruutuslaulua havainnollistavana luontokuvana. Aivan kuten vedet voivat kääntyä vastavirtaan, myös runoilijan sanat voivat akanvirran tavoin siirtyä uomassaan uusille reiteille. Palinodia tulee kreikan sanoista palin ja ôdê eli jälleen ja laulu. Antiikin aikana se tarkoitti runomuotoista pahoittelua, jossa runoilija peruu aiemmat puheensa ja esittää uuden laulun, joka kumoaa edellisen sisällön.
Ensimmäinen vastalaulu esitettiin jumalten pakosta. Sisiliassa 600-luvun lopulla ennen ajanlaskua elänyt runoilija Stesikhoros tunnetaan kirjallisuushistorian ensimmäisestä palinodiasta (fragmentti 192). Stesikhoros laati juhlavia runojaan esimerkiksi pitoihin illallisseurueiden viihdykkeeksi. Yhdessä runossaan hän syytti antiikin maailman tunnetuinta kaunotarta eli Helenaa Troijan sodan syypääksi. Jumalat – tai reetori Isokrateen mukaan juuri Helena itse – kuitenkin sokaisivat hänet, mikä sai Stesikhoroksen laulamaan uuden, palinodiaksi nimetyn runon ja pyörtämään aiemmat puheensa. Uuden runon mukaan ”tarina ei ole totta: et koskaan noussut matkalle katettuihin laivoihin, et koskaan saapunut Troijan linnoitukseen”. Välittömästi tämän jälkeen tapahtui ihme: jumalat palauttivat runoilijalle hänen näkönsä. Stesikhoros tiesi, mistä jumalat hänelle suuttuivat, joten rangaistus ei näyttäytynyt mielivaltaisena. Siksi sen kumoamiseen oli myös helppoa keksiä ratkaisu, peruutuslaulu.
Stesikhoroksen myyttinen tarina tunnettiin hyvin ja sitä kerrottiin edelleen antiikin aikana. Yksi palinodiaan hänen jalanjäljissään turvautunut ajattelija oli filosofi Sokrates. Platonin Faidros-dialogissa (243a) Sokrates saarnaa ensin rakkautta vastaan mutta havahtuu sitten huomaamaan, että näin hän on saattanut loukata Erosta, rakkauden jumalaa, ja kiirehtii puhdistautumaan perumalla puheensa. Palinodia tunnettiin puhdistavasta vaikutuksestaan: jos myytin kertoi väärin, oli pyörrettävä sanansa, jotta ei suututtanut jumalia.
Stesikhoroksen jälkeen peruutuslauluista tuli erityinen tehokeino antiikin teksteissä. Suhde jumaliin ja muihin supervoimiin säilyi kielellisenä keinona. Roomassa runoilija Horatius päätti varhaisen ivarunojen kokoelmansa leikilliseen ”Recantatio”-nimiseen, uudelleen laulamista tarkoittavaan runoon, jonka hän osoitti Rooman ensimmäiseksi noidaksi kutsutulle Canidialle. Runoilija pyytää noitaa vapauttamaan hänet hulluudestaan. Palinodiasta tuli dynaaminen tapa päättää kirja sanoihin, jotka korostivat kaiken edellä sanotun fiktiivisyyttä.
Kerronnallisesti palinodiat nojaavat kahden vastakkaisen totuuden kamppailuun: jälkimmäinen tarina kumoaa edeltävän version vääränä. Palinodia on kerronnallinen ele, joka ilmaisee mielenmuutosta tai kieltäytymistä. Samalla kyse on myös julkisesta rituaalista: palinodian esittäjä asettaa katumuksensa ja syyllisyytensä kaikkien nähtäväksi. Palinodia on itsetietoisen tekstuaalisen antagonismin muoto, jossa teksti vahvistaa omaa auktoriteettiaan aiemman tekstin kustannuksella esittämällä sen riittämättömänä tai valheellisena. Palinodiat sekä tuottavat että tuhoavat aiemman lausuman samaan aikaan.
Palinodiat saattoivat pelastaa kokonaisia ihmishenkiä. Vaikka peruutuslaulut eivät ehkä muuttaneet menneisyyttä, ne saattoivat puhdistaa esittäjänsä maineen ja parhaimmassa tapauksessa säästää hengen, mikä kertoi uskosta sanojen voimaan. Varhaisella uudella ajalla palinodioita esittivät niin tieteellisiin kärhämiin ajautuneet yliopistomiehet kuin uskonnonharjoittajatkin, jos heitä syytettiin esimerkiksi harhaoppisuudesta tai jumalanpilkasta uskonkiistoissa. Kirkkohistoria tuntee monia varhaisia piispoja ja paaveja, jotka katuivat julkisesti aiempia uskonkäsityksiään tai nuoruuden hairahduksiaan. Osaa heistä kohtasi jumalten kosto, niin että he menettivät järkensä eivätkä ennättäneet katumaan.
Ajan haurastuttama papyruksen lehti on säilyttänyt Stesikhorokselta vain yksittäisiä sanoja ja lyhyitä myyttifragmentteja. Stesikhoroksen palinodiakaan ei ole säilynyt meille kokonaisuudessaan. Kerrotaan, että runoilija sepitti kenties kaksikin palinodiaa aiempia myyttiversioita vastaan. Suuntaamalla runonsa uudelleen hän avasi mahdollisuuden myyttisten tapahtumien tulkitsemiseen uudella tavalla. Samalla heräsi ajatus eri versioiden vertailusta ja siitä, miten ymmärrämme menneet tapahtumat ja niistä kerrotut kilpailevat tarinat. Entä jos asiat eivät menneetkään niin kuin on aina kerrottu? Anne Carson on kirjoittanut Stesikhoroksesta runoromaanissaan Autobiography of Red (1998) ja purkanut tarinan osiin kuin osoittaakseen, että yksityiskohtainenkaan tarkastelu ei voi määrittää myytin totuutta.
Palinodia ei silti ole kokonaan kadonnut laji, sillä sen muotoja voi löytää nykykirjallisuudestakin. Lajin myöhemmistä kiinnostavista vaiheista on mahdollista lukea aikanaan projektimme kadonneita lajeja käsittelevästä kirjasta.
Kirjallisuus:
Kivistö, Sari 2016. “Against youthful errors: Satirical palinodes and recantations of the learned as academic self-criticism.” Inverbis. Lingue Letterature Culture. Thematic issue on Ridersela della cultura I/VI, 115-128.
Kuva: Wikimedia Commons.