Kirjoittanut Isa Välimäki
Kadonneita lajeja jäljittäessä jotkut eteen osuvat lajit tuntuvat erityisen vaikeilta, vierailta tai monimutkaisilta tavoittaa nykyihmisen silmin. Toisinaan taas lajista tuntuu saavan helposti otteen aikojenkin yli. Ehkä jokin sisällöllinen piirre puhuttelee uudella tavalla nykyajan ihmistä tai lajin muotokieli saa toivomaan, että aikamme kirjoittajat löytäisivät lajin uudelleen ja koettelisivat sen mahdollisuuksia nykyajassa. Yksi tällainen laji on ovela priaameli, joka viehättää kirkkaalla muodollaan.
Priaameli koostuu kahdesta toisistaan riippuvaisesta osasta, johdattelevasta osiosta ja huipentumasta. Osiot palvelevat runossa toisiaan. Runo muodostuu joukosta näennäisesti toisiinsa liittymättömiä ajatuksia tai arkisia havaintoja, jotka esitetään samankaltaisessa toisteisessa muodossa. Priaamelin ydinajatus paljastuu kohosteisessa, usein viimeiseksi sijoitellussa, säkeessä, joka yllättää nokkeluudellaan punomalla aiemmat säkeet kekseliäästi yhteen. Johdattelevan osion tarkoituksena on ennen kaikkea korostaa runon huipentumaa. Priaameli on saanut alkujaan nimensä latinan kielen sanasta praeambulum, joka tarkoittaa esipuhetta tai johdantoa.
Priaameli on hyvä esimerkki kirjallisuuden käsitteistön joustavuudesta. Ei ole aina yksiselitteistä, missä menevät lajin ja jonkin muun käsitteen rajat. Onko kyse edes lajista vai pikemminkin kirjallisesta keinosta? Priaameli tunnetaan läpi kirjallisuushistorian poeettisena ja retorisena muotona, jonka juuret löytyvät antiikista. Esimerkiksi Sapfon runoudesta löytyy priaamelin muotokieltä, mutta omana itsenäisenä lajityyppinään priaameli nousi suosituksi etenkin 1300- ja 1400-lukujen Saksassa ja Keski-Euroopassa.
Keskiajan Saksassa muodosta innostuttiin niin kovasti, että itsenäisiä priaameleja alkoi ilmaantua tiheään tahtiin. Tämän kirjoituksen kuva-aiheena on ote priaamelikokoelman sisältävästä vihkosesta, joka on peräisin Nürnbergistä noin vuodelta 1490. Marco Heilesin (2021) mukaan käsikirjoitus on harvinainen esimerkki kirja-alan tuuliselta ajalta, kun kirjapainotaito levisi Saksassa nopeasti ja yhä edullisemmaksi muuttuva painaminen alkoi syrjäyttää käsin kopioituja teoksia. Priaamelikokoelman kaltaiset vaatimattomat vihkoset ilman varsinaista sidosta ovat olleet erityisen alttiita katoamiselle. Jo aikalaiset hukkasivat helposti irrallisia tai vain löyhästi toisiinsa yhdistettyjä arkkeja.
Anonyymiksi jääneen kopistin lisäksi käsikirjoitukseen on jätetty jälkiä viidellä muullakin käsialalla. Kuten kuvasta voi havaita, yksi heistä on tehnyt punaisia merkintöjä runoihin läpi vihkosen. Ajan priaamelien konventioihin kuului myös seksuaalisesti eksplisiittinen sisältö, jonka soveliaisuuden rajoja yksi käsiala on pyrkinyt säätelemään. Lisäksi hänen poistojensa kohteeksi on joutunut teologisesti kyseenalainen sisältö. Punaisten merkintöjen läpi pystyy kuitenkin edelleen lukemaan sanoja, joten hän on tyytynyt vain osoittamaan kohdat, joita lukijan ei olisi soveliasta lukea. Pääsääntöisesti vihkosen priaamelit ovat leikkisää didaktista runoutta, jonka kohderyhmää olivat todennäköisesti keskiluokkaiset kaupunkilaiset miehet.
Mutta millaisia priaameleja nykyaika voisi tuottaa? Jos vanhentuneisiin stereotypioihin nojaavat konventiot sysätään syrjään, priaamelin satunnaisia havaintoja kokoava muotokieli voisi tarjota houkuttelevia kirjallisia mahdollisuuksia tutkiskella pirstaloituneeksikin kutsuttua nykykulttuuriamme. Raikkaita nokkelia priaameleja odotellessa!
Kuva: Priamelsammlung – Cod. Donaueschingen A III 19. Nürnberg, [um 1490]. Badische Landesbibliothek Karlsruhe. , Cod. Donaueschingen A III 19 https://nbn-resolving.org/urn:nbn:de:bsz:31-37635 / CC-BY-License (4.0). Kuvaa rajattu.
Kirjallisuutta
Heiles, Marco. 2021. ”Media Systems and Genre Conventions in Transition: A German Priamel Booklet from Nuremberg, c. 1490”. Teoksessa Exploring Written Artefacts: Objects, Methods, and Concepts, toim. Jörg B. Quenzer, 307–30. Berlin/Boston: De Gruyter.