Kirjoittanut Katariina Kärkelä
Aloitin tämän kirjoituksen näkykirjallisuudesta mutta pian huomasin puhuvani taas kerran consolatiosta (tästä kiitämme Boethiusta). Ensimmäisen aihion hylättyäni olin aikeissa kirjoittaa luomiskertomuksesta mutta liu’uinkin aitiologisiin myytteihin ja niiden kautta katasterismeihin. Yksikään laji ei tuntunut sopivalta blogitekstin tiiviissä mitassa käsiteltäväksi. Miten tiivistää tarinankerronnan historian primitiivisimmät syntytarinat tai unennäkijöiden kirjoituksissaan välittämä kokonainen maailmankuva liuskaan tai puoleentoista? Tokko kovin onnistuneesti, ei ainakaan juuri nyt. Perspektiiviä oli haettava lähinaapurista, noin 2,5 miljoonan valovuoden päästä.
Linnunradan vieressä sijaitsevan Andromedan galaksin löytää kaltaiseni oppimatonkin taivaiden tuijottelija varsin helposti: on vain seurattava w:n muotoisen Kassiopeian oikeanpuolimmaista sakaraa hieman alaspäin tai vaihtoehtoisesti laskettava samannimisen Andromedan tähdistön kolmirivin keskivaiheilta kaksi tähteä ylöspäin ja siitä piiru oikealle. Andromedan galaksin löytäminen ei ole ongelma; ongelma on sen katsominen. Yötaivaan ystävää härnäävät muutkin kuin Kefeuksen ja Kassiopeian tyttäreltä nimensä lainannut naapurigalaksi. Monet galaksit, tähtijoukot ja tähtisumut, joista Suomessa parhaiten erottuviin lukeutuu näihin aikoihin taivasta koristava Orionin sumu, ovat helppoja paikannettavia mutta vaikeita katsottavia. Katsoi kohdettaan sitten paljain silmin tai vaikkapa kiikarilla, alkaa nopeasti tuntua siltä, ettei silmä enää tiedäkään, miten tarkentaa – kohteen näkee, mutta sitä ei pysty tarkastelemaan. Merkilliseen sameuteen kiinnitti huomiota joʿAbd al-Rahmān al-Ṣūfī, Ptolemaioksen havaintojen pohjalta eteenpäin jatkanut persialainen tähtitieteilijä, joka vuoden 964 tutkielmassaan The Book of Fixes Stars luonnehti Andromedan kaltaisia kohteita sumumaisiksi täpliksi tai massoiksi (Hafez 2010, 351).
Sumumaisten kohteiden havainnoinnissa on toisinaan avuksi, jos malttaa katsoa kiinnostuksensa kohteesta hieman sivuun. Andromedan näkee parhaiten silloin, kun sitä ei tuijota aivan suoraan. Tähtitieteessä tällaiseen havainnoinnin tapaan viitataan sanaparilla averted vision, sivuun käännetty katse. Tekniikka hyödyntää ihmissilmän rakennetta ja valjastaa käyttöön sauvasolut, jotka ovat tappisoluja enemmän valolle herkistyneet: tähän silmää voi sitkeästi harjoittaa. Epäsuoralla katseella kohteesta voi havaita piirteitä, jotka muuten jäävät näkymättömiin. (Azevedo & Mann 2018, 107–108.) Samanlaisen lähestymistavan olen huomannut soveltuvan myös kirjallisuuden tarkasteluun takkuisella hetkellä; siksi tulinkin palanneeksi uudemman kerran puolentoista vuoden takaisen blogikirjoituksen ajatuksiin. Kaunokirjallisen teoksen tai sen edustaman lajin kiinteä ja täsmällinen perkaaminen voi joskus viedä lukijan etäämmäs kohteestaan, vaikka pyrkimyksenä päinvastoin olisi päästä mahdollisimman lähelle. Silloin auttaa, jos kohdettaan pystyy katsomaan muutaman askelen päästä niin, että näkökenttään pääsevät myös sitä ympäröivät asiat.
Kirjallisuuden lajin olemus ei aina antaudu sitä opiskelevalle sellaisenaan mutta suostuu katsottavaksi, kun saa sukunsa rinnalleen. Sekä läheisimmät sisarukset että kolmannen polven serkut voivat auttaa lukijaa paljastamalla, mitkä piirteet ovat lajeille yhteisiä, mitkä erottavia. Moni nykykirjallisuuden genre puolestaan tunnustaa esivanhemmikseen ne vanhat kertomustyypit, jotka itse ovat jo hiipuneet. Yksi teos, vaikkapa juuri kapuloita kirjoittajan rattaisiin tänä aamuna heittänyt Boethiuksen Filosofian lohdutus, voi näkökulmasta riippuen asettua joko consolation tai näkykirjallisuuden edustajaksi. Luokitteluun vaikuttaa myös lukemisen ajanhetki – ja onhan mahdollista, että vielä myöhäisempi retrospektio sijoittaa teoksen kategoriaan, jossa sen toivottaa tervetulleeksi vasta muotoutuvien lajien uusioperhe. Kirjallisuuden elinympäristön tarkastelu onkin hyödyksi silloin, kun teksti itse tuntuu etäiseltä. Miten kirjallisuudentutkija voisi harjoittaa silmäänsä käännetyn katseen tekniikalla ja mitä sen avulla löytää?
Ensi kerralla sitten luomiskertomuksesta.
Tai näkykirjallisuudesta. Olisihan luontevaa siirtyä katsomisesta näkemiseen.
Viitattu kirjallisuus
Azevedo, Flávio S. & Michele J. Mann 2018: ”Seeing in the Dark: Embodied Cognition in Amateur Astronomy Practice.” Journal of the Learning Sciences. 27:1, 89–136.
Hafez, Ihsan 2010: ′Abd al-Raḥmān al-Ṣūfī and His Book of the Fixed Stars: A Journey of Re-discovery. Queensland. James Cook University.
Kuva: Thomas, Corbinian 1730: Andromeda. Wikimedia Commons. https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Andromeda_-_Corbinian_Thomas.jpg