Kirjoittanut Katariina Kärkelä
Kun menetetään pala kirjallisuutta, menetetään samalla myös pieni murunen historiaa. Historia ei tässä tarkoita vain kirjallista menneisyyttä ja kuluneita aikoja koskevaa tietoa: se tarkoittaa myös lukijan omaa historiaa, muistoja rakkaista tarinoista ja teoksista, joihin haluaisi palata mutta joita ei syystä tai toisesta enää saa käsiinsä. Voi olla, ettei etsimäänsä kirjaa löydä, koska on unohtanut sen nimen; voi olla, ettei lapsena luettua satukirjaa enää löydy ylisille kannetuista pahvilaatikoista. Lukuhetkien ja kirjojen muistot ovat muistoja myös meistä itsestämme, siitä, keitä olemme ja keiden kanssa olemme tarinat jakaneet. Yksilön historian muovautuminen voi tässä tulla hämmästyttävän lähelle yhteisön historiaa. Miten edeltäjämme ovat eläneet ja mitä kuvitelleet? Entä missä määrin totuus ja kuvitelma käyvät yksiin, kun ihminen kirjoittaa menneen olevaksi?
Väliä on myös sillä, millaisen luonnon ympäröiminä olemme alkujaan eläneet. Kulttuuri vaalii tekijöidensä lisäksi myös niitä elollisia olentoja, joista aika on jättänyt ennen meitä.
Suomalaisen luonnon ystävän sielua hivelevät karhut ja laulujoutsenet, haikeat ja hauraat kansallissymbolimme, joilla on arvokas paikkansa runoudessa ja kirjallisuudessa. Joutsen on statukseltaan elinvoimainen laji, karhu puolestaan silmälläpidettävä. Ne elävät meidän rinnallamme, vaikka aina ei siltä tuntuisi: joutsen muuttaa talvikuukausiksi etelään, karhu vaipuu kaamoksen uneen, mutta kumpikaan ei jätä pohjoisen maisemia kokonaan. Monissa muissa maissa tilanne on toinen. Moldovan kansalliseläin on jo kauan sitten sukupuuttoon kuollut alkuhärkä, jota pronssikaudella metsästettiin paljon tehtävän vaarallisuudesta huolimatta. Metsästyksen lisäksi maatalouskulttuurin kehittymisen myötä alaa vallannut viljely kavensi alkuhärän elintilaa, eivätkä ihmiset halunneet suurta eläintä satoaan tallomaan. Kaivauksilta löytyneiden todisteiden perusteella on tehty hypoteeseja myös eläimen kesytysyrityksistä. (Evans 2015, 114–115.) Mauritiuksen kansallislintu taas on sukupuuton symboliksi kohonnut, ihmisen muuttoliikkeen seurausten vuoksi menehtynyt dodo, kuoleman kuuluisaksi tekemä.
Ei ole yhdentekevää, miten elinvoimaisia ovat ne lajit, joille ihminen on syystä tai toisesta antanut suuren symbolisen arvon. Ihmisiä herätellään luontokadon ja ekokatastrofien todellisuuteen niin kutsuttujen lippulaivalajien, karismaattisten ja viehättävien eläinten, avulla. Syvässä historiallisessa symboliikassaan maiden kansalliseläimet ovat ihanteellisia lippulaivalajeja, joiden asema valitettavasti on usein heikohko: suuri osa kansalliseläimistä on uhanalaisia, ja monet osoittavat merkkejä kannan laskusta (Hammerschlag & Gallagher 2017, 744). Eettinen ristiriita on raskas. Lajien arvottaminen on julmaa, mutta toisaalta symbolisessa mielessä rakkaaksi käyneen lajin menettäminen tuntuu erityisellä tavalla henkilökohtaiselta: kyse on silloin myös lajirajat ylittävästä sukulaisuuden tunnusta, oman historian, kulttuurin ja itseymmärryksen kärsimästä kolhusta.
Ja entä eläimet, joita ei koskaan ollutkaan?
Walesin heraldiikan tärkein symboli on punainen lohikäärme, Skotlannin taas kansalliseläimen asemaan noussut yksisarvinen. Historiallisesti ajatellen yksisarvinen on kauan uhmannut Englannin leijonaa, mutta nykyään ne vartioivat valtakunnan vaakunassa kumpainenkin. Tarujen maailmasta tulleet kansalliseläimet ovat oiva muistutus siitä, että yhteisöjen ja kansakuntien historiassa on muistetun lisäksi paljon myös keksittyä ja sepitettyä. Historiaa – kirjallisuuden tai kansan – jälkikäteen muovattaessa muovataan myös nykyisyyttä, käsitystä siitä, keitä olemme ja mistä tulimme. Itsetunnon kaivatessa kohotusta totuus häviää tarulle. Tästä tarjoaa esimerkin Ruotsin kansallisvaltion pseudohistorian suuri nimi, kuvitteellinen ritari Fale Bure, josta väritetyn genealogian lähteet ovat luoneet merkittävän kantaisän ja kansallissankarin (ks. esim. Miettinen 2025).
Kuvittelu astuu avuksi silloin, kun menneisyyden katoaminen konkretisoituu. Menetettyjen lajien, sekä luonnon että kirjallisuuden, kuvastoon kuuluu säröileviä peilikuvia meistä itsestämme ja edeltäjistämme, niistä, joihin olemme samastuneet ja joista olemme halunneet kirjoittaa ja tarinoida. Joskus ne ovat pohjoiseuraasialaisten pyyntikansojen suuria petoja, joissa ihminen on nähnyt kaltaisensa; joskus taas myyttisiä, kansallissankareiksi nousseita ritareita, joissa tärkeintä ei ole se, keitä he olivat, vaan se, millaisiin rooleihin heidän oli kuvitelmissamme astuttava.
Viitattu kirjallisuus:
Evans, Christopher 2015: ”Disappearance Beyond Recall: A Social Context for Bronze Age Aurochs Extinction in Britain?” Proceedings of the Prehistoric Society, 81. Cambridge: Cambridge University Press. 107–123.
Hammerschlag, Neil & Gallagher, Austin J. 2017: ”Extinction Risk and Conservation of the Earth’s National Animal Symbols.” BioScience, vol. 67, n. 8. Oxford: Oxford University Press.
Miettinen, Tiina 2025: ”Kansallissankari, jota ei koskaan ollut. Fale Bure ja Johannes Bureuksen genealogiset muistiinpanot.” Unohtuneet kirjoitukset. Katoaminen kirjallisuushistoriassa. Toim. Sari Kivistö, Katariina Kärkelä, Erika Pihl ja Isa Välimäki. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 395–421.
Kuva: A unicorn. Woodcut after C. Gessner. Wikimedia Commons. https://commons.wikimedia.org/wiki/File:A_unicorn._Woodcut_after_C._Gessner._Wellcome_V0021193.jpg