Kirjoittanut Isa Välimäki
Avatessamme muutaman ajan kuluttua kirjeen, jonka määrättyjen olosuhteiden vallitessa olemme kirjoittaneet ja sinetöineet, mutta joka kohtaamatta ystävää, jolle se oli osoitettu, palautetaan meille takaisin, meidät valtaa omituinen tunne murtaessamme oman sinettimme ja seurustellessamme muuttuneen itsemme kanssa kuin kolmannen henkilön kera. (Wilhelm Meisterin oppivuodet, 107.)
J. W. Goethen vaikutusvaltaisen teoksen Wilhelm Meisterin oppivuodet (1795–96) katsotaan yleisesti vakiinnuttaneen kirjallisuuteen Bildungsromanin lajityypin konventiot. Aiempaan romaanitaiteeseen nähden teos asetti ajassa muuttuvan yksilön uudella tavalla kirjallisen huomion keskipisteeksi.
Goethe kuljettaa lukijaansa satojen sivujen läpi kuvaten nuoren miehen kehitystä kohti maturiteettia kaikessa rauhassa, heijastaen samalla seikkaperäisesti aikansa eurooppalaisen porvariston sivistysihanteita. Romaanin päähenkilö Wilhelm esitetään sekä ympäröivien historiallisten olosuhteiden muovaamana että omaa persoonallista kehitystään tietoisesti reflektoivana yksilönä.
Wilhelm osoittaa jo nuorena kiinnostusta taiteisiin, ja yksi tärkeä osa teosta onkin sen kirjallisuutta koskevat teoreettiset ja filosofiset pohdinnat. Edellä mainitun otteen yhteydessä nuori Wilhelm riutuu sydänsurujen riivaamana, pohtii muutostaan ja heittää kirjoituksensa tuleen. Kun ystävä tiedustelee syytä kiivaaseen tekoon, Wilhelm vastaa: ”runon tulee olla joko erinomainen tai olematon” (WMO, 108). Liekkeihin katoavissa runoissa kiteytyvät nuoren Wilhelmin pettymys ja jyrkkä kirjallisuuskäsitys, mikä muodostaa olennaisen jännitteen teoksen kehityseetokselle.
Jos Goethellä ei ollut varsinaisesti kiire vakuuttaa lukijaansa, laulaja-lauluntekijä Antti Autio vyöryttää kappaleessaan Muistitko? (2022) informaatiotulvassa elävälle nykyihmiselle hengästyttävän muistilistan. Haikeiden jousien säestämästä mantranomaisesta puhelaulusta piirtyy kuva nuoresta, kohti keski-ikää lipuvasta aikuisesta, jolla on hyvät aikeet mutta kenties vain vähän keskittymiskykyä. Sitäkin enemmän häntä piinaa lamaannuttava hämmennys lukemattomien mahdollisuuksien keskellä. Samaan aikaan yksilön rajallisuus olisi kuitenkin opittava tunnustamaan.
”Muistitko hakea pyykit? / Muistitko laittaa ruokaa? […] Muistitko ilmastokriisin? / Muistitko ilmastokriisin? […] Muistitko epätasa-arvoa? / Muistitko katsoa ruutua? / Muistitko haluta muuttua?” Pienet huolenaiheet ja arkiset askareet sekä isot globaalit ongelmat ja elämänfilosofiset kysymykset kulkevat suloisessa ristiriidassa laulun puhujan mielenmaisemassa. Kysymyksistä ilmenevät paitsi todelliset ja kuvitellut yhteisön sosiaaliset vaatimukset, myös tietoisen itsensä kehittämisen tavoitteet.
Nykykulttuurille tyypillisesti laulun voi tulkita huojuvan vilpittömyyden ja ironian välillä kommentoidessaan nykyihmisen ajoittain jopa pakonomaista tarvetta jatkuvaan itsereflektioon ja nopeaan muutokseen. Sinä- ja minä-muotojen tarkoituksellinen hyödyntäminen tuo mieleen self help -kulttuurin kuvaston, jossa yksilöllinen itsensä kehittäminen kiertyy helposti suorituskeskeiseksi näennäiskehitykseksi. Samalla laulu pyrkii vahvaan autenttisuuteen ja kuvaa kauniilla tavalla inhimillistä perustarvetta itseymmärrykseen sekä aikomusta myönteiseen muutokseen.
Nyt väitöskirjataipaleen alkupuolella pohdiskelen usein kehityskertomusten suurta kaarta. Miten kehityskertomukset ovat ajassa muuttuneet – mitä on kadonnut, mitä on säilynyt ja mitä uutta on virinnyt? Millaisen historiallisen kaaren yksilölliset kehityskertomukset muodostavatkaan Goethestä aina meidän aikamme joka suunnasta pulppuavaan kehityspuheeseen saakka?
Lähteet:
Autio, A. (2022). Kaikki talot huojuu. Soit Se Silti.
Goethe, J. W. (1923). Valitut teokset II, Wilhelm Meisterin oppivuodet (kirjat I-VI). Suomentaja tuntematon. Otava.