Kirjoittanut Isa Välimäki
Kirjallisuushistoria on täynnä suurenmoisia kirjailijoita, joiden elämäntarinat ovat kadonneet tyystin ulottumattomiimme, mutta joiden kirjallinen tuotanto on vaikuttanut mykistävällä laajuudella heidän aikaansa seuranneeseen kirjallisuuteen.
Kukapa muukaan toimisi meille parempana esimerkkinä kuin ensimmäisellä vuosisadalla elänyt kirjailija nimeltä Valerius Maximus, joka tunnetaan antiikin Rooman sinnikkäänä esimerkkien keräilijänä. Valeriuksen elämästä ei tiedetä juuri mitään, mutta hänen kirjallinen tuotoksensa on painanut jälkensä jykevästi historiaan. Hän kirjoitti teoksen nimeltä Facta et dicta memorabilia (n. 30 jaa.), ”Muistettavia toimia ja lauselmia”, kokoelman pieniä historiallisia anekdootteja henkilöistä, jotka olivat tehneet tai sanoneet esimerkillisen hyveellisiä tai paheellisia asioita. Teos on tunnetuin antiikin ajan exemplum-kokoelma, jota kopioitiin runsaasti keskiajalla. Näin kirjallinen uutteruus, jota Valerius teoksellaan niin moitteettomasti ilmentää, rikastuttaa yhteiskunnan elämää ja palvelee koko ihmiskunnan suurempaa hyvää.
Jotakuinkin tähän tapaan Valerius Maximus vyöryttää lukijalleen tuhatkunta exemplumia yhdeksästä kirjasta koostuvassa teoksessaan. Valeriuksen exemplumien aineksia ovat aikalaisille tuttu historiallinen hahmo, tähän kytkeytyvä anekdootti sekä eksplisiittisesti ilmaistu yleinen moraalinen opetus, jota yksittäistapaus ilmentää. Antiikin retoriikan perinteestä kumpuavalla exemplumilla tarkoitetaan suulliseen tai kirjalliseen esitykseen upotettua erillistä, kuulijaansa tai lukijaansa moraalisesti opettavaa, kertomusta. Exemplum toimii puheessa tai tekstissä vakuuttamisen keinona, ja sen sisältämä moraalinen opetus on usein sangen yksiselitteinen. Valerius kirjoitti exemplumeja kokoelmaksi, jotta aikalaisten olisi helpompaa löytää argumentaatiossa hyödynnettäviä esimerkkitarinoita ja soveltaa niitä osana omaa suullista tai kirjallista esitystään. (Saariluoma 2001.)
Teokseen perehtynyt Rebecca Langlands (2000) on kutsunut Valeriusta Mr Footnoteksi; tutkijoiden keskuudessa Facta et dicta memorabilia -teosta pidettiin pitkään hakuteoksen kaltaisena, triviatietoa tarjoavana lähteenä, johon viitataan ahkerasti alaviitteissä, mutta joka ei ansaitse sen tarkempaa huomiota. Langlandsin mukaan teosta tulisi kuitenkin lukea yhtenäisenä kirjallisena teoksena, jossa rakenteella, kontekstilla ja tekstin kehkeytymisellä on omat funktionsa. Hän nostaa Valeriuksen alaviitteistä ja osoittaa, että teos on suunniteltu inspiroimaan ja opettamaan lukijaansa. Teos ei ole lainkaan niin suoraviivainen kuin se antaa äkkiseltään ymmärtää. Tarkoitus ei ole vain kertoa lukijoille mitä ajatella, vaan miten ajatella – eli kehittää hienosyisesti lukijan moraalisen harkinnan taitoja (Langlands 2008).
Valerius poimi kokoelmaansa historiallisia anekdootteja antiikin Rooman ja Kreikan aiemmista vaiheista ja mytologiasta. Joskus Valeriusta tituleerataan historioitsijaksi, mutta hän ei varsinaisesti kirjoittanut historiaa. Sen sijaan tärkeämpää on kertomusten traditioon nojaava moraalinen esimerkillisyys, jolla pyritään vaikuttamaan lukijaan tai kuulijaan. Teoksessa exemplumit eivät seuraa kronologista järjestystä, vaan ne on ryhmitelty lukuihin moraalisten hyveiden ja paheiden mukaan. Kootut anekdootit ovat pikemminkin historiallisesta kontekstistaan irrotettuja, ja niiden ensisijainen tavoite on opettaa yleisöä tavoiteltaviksi katsotuista tavoista ja käytänteistä. Valeriuksen teos on valaiseva ikkuna ensimmäisellä vuosisadalla eläneiden roomalaisten asenteisiin uskontoa ja moraalisia arvoja kohtaan. (Mueller 2002, 1–20.) Paheita koskevilla tarinoilla harjaannutetaan ennen kaikkea lukijan kykyä tunnistaa hyveitä entistä paremmin. Esimerkiksi Valerius listaa ensin useampia tapauksia, joiden avulla lukija oppii kiitollisuuden hyveestä. Tämän jälkeen hän siirtyy kiittämättömyyden mukaan ryhmiteltyyn lukuun, jotta oppi kiitollisuuden hyveestä vahvistuisi ja lukijan moraalinen erottelukyky kehittyisi. Lukujen järjestyksellä on siten kokonaisuuden kannalta väliä, eikä niitä ole laadittu summittaisesti.
Vaikka esimerkillisyys ja opettavaiset tarinat jatkavat eloaan myös nykyajan kulttuurisessa kuvastossa, exemplumin asema on pysyvästi muuttunut. Liisa Saariluoman (2001) mukaan antiikista alkunsa saanut retoriikan exemplum-perinne on jäänyt vääjäämättä historiaan ja kadonnut 1700-luvun lopun murroksessa. Exemplumin lajitarina vaati kontekstikseen jaetun tradition todistusvoimaisen auktoriteettiaseman, joka murtui modernin kirjallisuuskäsityksen vallatessa tilaa. Yleispätevä exemplum ei enää vastannut uusiin kirjallisiin ihanteisiin, jotka alkoivat korostaa yksilöllistä kokemusmaailmaa ja omaperäisyyttä. Uudet moraaliteoriat syrjäyttivät hyve-etiikan asemaa, jolloin myös exemplumin moraaliopillinen merkitys alkoi hiipua. Exemplumin aikakausi oli ohi. Mutta tuolloin tuskin osattiin kuvitella, että seuraavalla vuosituhannella Valerius Maximus, esimerkkien kuningas, kurvaisi vielä alaviitteiden kautta tutkijoiden uuden mielenkiinnon kohteeksi.
Kauan eläköön, kirjallinen uutteruus!
Kuva: Leaf from a Manuscript of Valerius Maximus (n. 1380–90), kuvaa rajattu. Wikimedia Commons.
Kirjallisuutta:
Langlands, Rebecca. 2000. Gender and exemplarity in Valerius Maximus. University of Cambridge.
———. 2008. ”’Reading for the moral’ in Valerius Maximus: the Case of severitas”. The Cambridge Classical Journal 54:160–87.
Maximus, Valerius. 2000a. Memorable Doings and Sayings. Volume I. Kääntänyt D. R. Shackleton Bailey. Cambridge, Mass: Harvard University Press.
———. 2000b. Memorable Doings and Sayings. Volume II. Kääntänyt D. R. Shackleton Bailey. Cambridge, Mass: Harvard University Press.
Mueller, Hans-Friedrich. 2002. Roman Religion in Valerius Maximus. Routledge Classical Monographs. London: Routledge.
Saariluoma, Liisa (toim.) 2001. Esimerkin voima. Exemplum ja esimerkillisyys antiikin retoriikasta nykypäivän naistenlehtiin. Turku: Kirja-Aurora.