Kirjoittanut Erika Pihl
Moni jakanee lapsuusmuistoni alakoulun kuvamaataidon tunnilta: opettajan johdolla askarrellaan kartongeista ja nyöreistä kirjanmerkkiä äitien- tai isänpäivälahjaksi. Toinen varhainen muistoni näistä mnemoteknisistä hyödykkeistä on ensimmäinen itse ostamani kirjanmerkki. Se on Tampereen taidemuseosta, jossa 1990-luvun alkupuolella järjestettiin muinaisen Egyptin aarteita esittelevä loistelias näyttely. Museokaupassa sijoitin viikkorahojani näyttelykirjanmerkkiin, jonka papyrusta jäljittelevään materiaaliin oli painettu värikkäitä hieroglyfejä ja kuningatar Nefertitin pää. En tuolloin tiennyt, että varhaisin säilynyt kirjanmerkki on löytynyt juuri Egyptistä, Sakkaran lähellä sijainneen luostarin raunioiden alta, 500-luvulta peräisin olevan koptilaisen koodeksin välistä.
Sittemmin olen usein tullut ostaneeksi kirjanmerkkejä juuri museokaupoista. En keräile, mutta kerrytän niitä. Kuka himolukija muka voisi kieltäytyä ilmaisesta kirjanmerkistä? Vaivihkaa näitä liuskoja karttuu kirjastoista, messuilta, kirjatilausten kylkiäisinä, sieltä sun täältä, ja ne edustavat mitä kirjavimpia tyylejä: on huumoria, maailmankirjallisuuden sitaatteja, taideteosten osia. Omaa kokoelmaani säilytän erillisessä korissa, josta poimin, joskus turhankin huolella, kirjan teemaan, ulkonäköön tai vain ylipäätään kulloiseenkin tunnelmaan sopivan yksilön. Silloin kirjanmerkit näyttäytyvät osana kirjojen omistamiseen ja keräilyyn liittyvää bibliofiilistä viehätystä. Toisinaan kuitenkin sorrun myös satunnaismerkkien käyttöön: kirjan välistä saattaa löytyä sen ostokuitti tai vaikkapa lahjakirjan saatteena saapunut hyvää joulua toivottava kortti.
Kirjanmerkkien käyttäjänä olen hyvin säännönmukainen. Sijoitan merkin aina sivun alareunaan, toisinaan myös epäortodoksisesti keskelle poikittain. Miten päin merkin laitankaan, se tarkoittaa aina sitä, että lukemiseni on keskeytynyt vasemman sivun toisen kappaleen kohdalla. Nykyiset, jäyhän suorakaiteen muotoiset kirjanmerkit ovat vain puolittaisia apuvälineitä; ne palauttavat salamannopeasti oikealle sivulle, mutta tarkka paikka lukijan on haeskeltava itse muistinsa kätköistä. Huomattavasti informatiivisempia olivat keskiajan pyörivät kirjanmerkit, joita on säilynyt 1200–1400-luvuilta Euroopan kirjastoissa. Kirjaan kiinnitettyä nyöriä pitkin siirrettiin ylös ja alas pergamenttikiekkoa, josta sitten kieputettiin esiin halutun sarakkeen numero. Näin lukija tiesi heti kirjan avatessaan, mistä aukeaman tekstisarakkeesta lukeminen jatkuisi.
Kirjasta irralliset kirjanmerkit nauttivat suurta kaupallista suosiota viktoriaanisella aikakaudella. Haluttuja olivat erityisesti Thomas Stevensin (1828–1888) Englannin Coventryssa valmistamat, silkistä kudotut stevengraph-kirjanmerkit. Näitä merkkejä keräillään edelleen innokkaasti, mikä muistuttaa myös siitä, että oman aikammekin kirjanmerkit, nyt ehkä huomaamattomat, tulevat joskus olemaan kiinnostavia dokumentteja lukemisen käytäntöjen ja kirjakulttuurin historiasta – sikäli kuin säilyvät. Ohuet, pahviset merkit ovat mestareita häviämään, ja useimmiten juuri sinne, missä niiden alun perin piti auttaa lukijaa löytämään: kirjan väliin. Kirjastojen ja antikvariaattien kirjoista olen vuosien varrella poiminut jokusten varsinaisten kirjanmerkkien lisäksi muun muassa bussilippuja eri puolilta Eurooppaa, käsin kirjoitetun ostoslistan, voikukan ja sanomalehdestä saksitun työpaikkailmoituksen. Löydöt ovat kenties arkisen tavanomaisia, mutta silti jokainen niistä on hätkähdyttänyt tupsahtaessaan yllättäen esiin sivua kääntäessä. Yhtäkkiä aukeaa pieni, intiimikin ikkuna toiseen elämään, menneisyyteen, jonka mielikuvitus herättää eloon. Tässä on paikka, jossa lukeminen on jäänyt ikuisesti kesken – miksi? Kenties kirjan laina-aika on vain ehtinyt kulua umpeen, ei sen kummempaa. Kenties joku on kokenut kirjan niin ikävystyttäväksi, että on laittanut sen kiertoon. Onko tuo lukija vielä olemassa?
Tuntemattomista lukijoista kertovat myös suoristettujen taitosten, noiden hiiren- tai koirankorviksi kutsuttujen etappien, painaumat sivujen kulmissa. Niiden välisistä etäisyyksistä hahmottuu kiirettä ja kärsivällisyyttä; ne vihjaavat merkitsemältään sivulta löytyvään, tärkeäksi koettuun sisältöön. Nämä aavejäljet ovat miellyttäviä. Kirjan on hyvä olla luetun, opiskellun ja rakastetun näköinen. Siksi mielestäni tulee vaalia ja edistää, hiirenkorvien lisäksi, alleviivauksia, ex libriksiä, omistuskirjoituksia, murtuneita selkämyksiä – kaikkea sitä, mikä näyttää ajan kulun ja liittää myös meidät lukijoiden pitkään ketjuun. Kirja, jonka selkämys ei ole rikki, tai jossa ei ole taitoksia, on silmissäni hieman apean oloinen, pelkkä mallikappale.
Digitalisaatio on monipuolistanut lukemisen tapoja. Tällaisesta kirjallisuuden pariin monimuotoisesti kannustavasta, saavutettavuutta ja esteettömyyttä tukevasta kehityksestä on syytä iloita. En usko fyysisen kirjan katoamiseen lähitulevaisuudessa, mutta tekniikan kiihtyvän vyöryn edessä mieleen nousee väkisinkin myös uhkakuvia maailmasta, josta kirjat ovat hävinneet, ja samalla niiden suloinen lisäpotentiaali menneen arjen säiliöinä.
Mitä ajan jälkiä jää sähkökirjoihin ja äänikirjoihin?
Kuva: Erika Pihl
Lähteet
Emms, Richard. 2001. “Medieval Rotating Column-Indicators: An Unrecorded Second Example in a Thirteenth Century Bible (Cambridge, Corpus Christi College Ms 49).” Transactions of the Cambridge Bibliographical Society 12.2: 179–184.