Kirjoittanut Sari Kivistö
Tarinoiden mukaan antiikin käärmehiuksista hirviötä Medusaa saattoi katsoa vain heijastuksen kautta, jos tahtoi välttää kivettymisen kiveksi. Myytti argoslaisesta sankarista Perseuksesta ja Medusasta ajoittuu ainakin 600-luvulle eaa. Sen mukaan Perseus sai mahdottoman tehtävän hakea Medusalta pää, mutta käyttämällä apunaan sirppiä, siivekkäitä sandaaleja, näkymättömäksi tekevää kypärää, taikapussia ja kilpeä, josta voi katsoa kohdettaan kuin peilikuvasta, hän onnistui urotyössään ja surmasi nukkuvan Medusan. Tämän katkaistusta kaulasta lensi ilmoille runoratsuna tunnettu Pegasos, ja veripisaroista syntyivät tarujen mukaan Libyan käärmeet.
Medusasta kasvoi kuoleman symboli, jotain jota ei voida elävänä kohdata silmästä silmään menehtymättä. Medusan päästä tuli Perseukselle voimakas ase, jota hän käytti vihollisiaan vastaan ja kivetti sen avulla esimerkiksi Andromedan kilpakosijat. Sittemmin Medusan pää päätyi jumalatar Athenen rintapanssariin. Perseuksen tarinan kertoo Ovidius Muodonmuutosten neljännessä ja viidennessä kirjassa. Myöhäisantiikissa Medusa kuvattiin hirviön sijasta kohtalokkaana naisena, joka viivytti sankarin kotiinpaluuta tai vaikeutti tämän matkaa.
Keskiajalla Medusan hahmoa tulkittiin allegorisesti: hän edusti pahetta, Perseus hyvettä. Dantella Medusa symboloi kerettiläisyyttä, maallisuutta tai erotiikkaa, jotain sellaista jolta Vergilius peitti Danten silmät Jumalaisen näytelmän Helvetin viidennessä piirissä, jotta tämä ei kohtaisi Medusan katsetta. Petrarca puolestaan vertasi ensikohtaamistaan rakastettunsa Lauran kanssa Medusan kivettävään lumoon sonetissa 197. Runossa viitataan myös Atlasvuorten syntymyyttiin: Medusan katseen kerrotaan muuttaneen myyttisen Atlas-kuninkaan vuoristoksi.
Kuvataiteessa Medusan päästä tuli suosittu, vaaran ja pelon tunteita ruokkiva aihe. Yksi tunnetuimpia Medusan esityksiä on Caravaggion pyöreää peilin muotoa jäljittelevä (mahdollinen) omakuva 1590-luvulta, jossa hän esittää itsensä käärmehiuksisena Medusana dekapitaation hetkellä. Veri valuu tuoreesta haavasta ja hahmo ilmehtii vihaista epäuskon huutoa. Kenties Medusa näkee maalauksessa itsensä peilistä ja kivettää itse itsensä. Rubensin maalauksessa vuodelta 1617 myrkylliset olennot leviävät katkenneesta päästä ja veripisaroista versovat erilaiset käärmeet kankaalle. Leonardo da Vincin nimiin usein viety maalaus 1600-luvulla korosti hahmon kauhistuttavaa kauneutta. Siinä pää tuijottaa keskiöistä taivasta. Maalauksen yläkulmassa lepakko on jähmettynyt kesken lentonsa mustaa taustaa vasten kuin varoituksena kivettymisen hetkestä. Vähitellen kuva Medusasta muuttuu: hänessä yhdistyvät kauneus, seksuaalisuus, auktoriteettien uhma ja uhrin asema ennemmin kuin vaarallinen hirviömäisyys.
Medusa on modernina aikana kasvanut intellektuaaliseksi symboliksi erilaisissa teorioissa, joissa hahmo riisutaan magiasta ja liitetään todellisuuden ilmiöiden tulkintaan. Jo 1600-luvulla Francis Bacon sovelsi teoksessaan Wisdom of the Ancients (1609) Medusan hahmoa sodankäynnin sääntöjen symboliikkaan: hän ohjeisti hyökkäämään vihollisen nukkuessa ja taistelemaan jähmettävää tyranniaa vastaan. Medusa kiehtoi avantgardisteja ja intellektuelleja erityisesti Ranskassa. Roland Barthes yhdisti omaelämäkerrassaan (1975) Medusan doxaan eli yleiseen uskomukseen, joka johti kivettymiseen ja kommunikoinnin vaikeuteen konventioiden keskellä. Jacques Derridan Glas (1974) tulkitsi Hegeliin nojaten Medusaa juutalaisuuden ja maailman suhteiden näkökulmasta.
Yhtä tärkeä symbolinen hahmo Medusa on ollut feministeille. Keskiajalla Kristiina Pisalainen (1405) kirjoitti kuvatessaan naisten kaupunkia, että Medusan kauneus sai katsojat jähmettymään, ei suinkaan tämän hirviömäisyys. Hélène Cixous muistutti kirjoituksessaan ”Le Rire de la Méduse” (1975), että Medusaa ei tule katsoa miesten tarjoamien peilien kautta, vaan suoraan silmiin, ja nähdä tämän kauneus ja nauru. On luotava uusi naisten kieli (vrt. Pegasos) ja nähtävä myytti uudessa valossa. Medusaa on tulkittu miesten omalle järjestykselleen kokemana uhkana, minkä vuoksi hänen kaulansa on katkaistava. Ann Stanfordin runossa ”Medusa” (1977) kuvataan Medusan raiskaus naisen näkökulmasta ja selitetään hirviömäisyyden syyt: raiskaus saa aikaan muodonmuutoksen synnyttämällä vihan, jonka myötä naisen hiukset muuttuvat käärmeiksi ja hän ajattelee vain kostoa. Maailma muuttuu hänen silmissään kiveksi. Hahmo toistuu esimerkiksi Sylvia Plathin runossa ”Perseus” (1958), joka kuvaa nokkeluuden voittoa kärsimyksestä, sekä John Barthin Chimerassa (1972), jossa ikääntynyt Perseus rakastuu Medusaan. Viettelytaitonsa myötä Medusa on päätynyt moniin populaarikulttuurin tuotteisiin ja esimerkiksi muotitalo Versacen logoon.
Medusan myytissä Perseuksen kilvestä heijastuvalla peilikuvalla on tärkeä merkitys. Monet myöhemmät teoriat ovat pyrkineet katsomaan Medusaa ikään kuin tuon kuvan kautta, epäsuorasti. Medusan peilikuvaa koskevat pohdinnat yhdistyvät syksyllä kahdessa suhteessa. Syksyn erikoiskurssini Tampereella käsittelee antiikin myyttejä. Syyskuussa ilmestyy myös peilin kulttuurisia ja filosofisia merkityksiä valottava teos Speglingar SLS:n Värt att veta -sarjassa. Kirjasta selviää, että peili oli myös oma, nyt jo kadonnut kirjallisuuden lajinsa.
Kuva: Edward Burne-Jones, The Baleful Head, n. 1885/1887, osa Perseus-sarjaa.
Kirjallisuus:
Garber, Marjorie & Nancy J. Vickers (toim.), The Medusa Reader. New York: Routledge 2003.
Kivistö, Sari & Sami Pihlström (tulossa), Speglingar. Helsinki: SLS.