Kirjoittanut Erika Pihl
Linja-auto, yksi päivän kolmesta ajovuorosta, katoaa kaukaiseen tienmutkaan pölypilvi perässään. Moottorin jyrinän kaikottua jäljelle jää vain toukokuun helteinen hiljaisuus. Edessäni häämöttää vanhojen varastorakennusten reunustama pihamaa, jossa nököttää ruostunut auto. Ketään ei näy missään, tuulenvirekään ei käy. Vain kukko kiekuu. Juuri näin, ajattelen leikilläni, voisi alkaa mikä tahansa folkloristinen kauhuelokuva. Muukalainen tiettömän taipaleen takana, Google-kartta kourassaan, vailla varmaa tietoa paluuvuoron ajankohdasta.
Karttaan ei kuitenkaan tarvitse turvautua, sillä kattojen taustalla, aivan kävelymatkan päässä siintää harmaana torni, jota varten olen Puolan Ala-Sleesian voivodikunnassa sijaitsevaan Siedlęcinin kylään saapunut. Täältä syrjäisestä kolkasta löytyvät maailman ainoat alkuperäisessä ympäristössään säilyneet Pyöreän pöydän ritarien tarustoa kuvittavat seinämaalaukset. Niiden päähenkilö on Lancelot, kuningas Arthurin paras ritari, joka nykypäivänä muistetaan erityisesti rakkaussuhteestaan Arthurin vaimoon, kuningatar Guinevereen.
Siedlęcinin nelikerroksisen tornin rakennutti 1300-luvun alkupuolella asumuksekseen Puolaa 900–1300-luvuilla hallinneeseen Piast-sukuun kuulunut Henrik I, Świdnica-Jaworin herttua. Todennäköisesti juuri hän tilasi myös seinämaalaukset koillisen Sveitsin alueelta saapuneelta vierailevalta taitelijalta. Maalaussarja jäi kuitenkin kesken, kenties Henrikin kuoleman (v. 1346) tai taloudellisten vaikeuksien vuoksi. (Witkowski 2001.)
Maalaukset sijaitsevat kolmannessa kerroksessa, jonne noustuani seisahdun mykistyneenä näkymän eteen. Siinä he nyt ovat, viimeisessä kuvassa käsi kädessä, vaarallisesti rakastuneina: komea Lancelot ja kaunis Guinevere, jonka Lancelot on juuri pelastanut häijyn Meleagantin kynsistä. Alemmassa kuvarivissä nähdään ritarillisia mainetekoja: Lancelot seikkailee Logres’n valtakunnan lumotuissa metsissä serkkunsa Lionelin kanssa ja taistelee vihollisritari Tericamia vastaan. Asujen ruosteenpuna hehkuu, ratsujen karva hohtaa valkeana, Camelot kylpee taivaansinessä.
Saan upota kuviin täydessä rauhassa; tornissa ei ole muita vierailijoita. Pääskyt kirkuvat, vilahtelevat ikkunoiden ohi välkkyvän Bóbr-joen yllä. Äänimaailma on erityisen sopiva, sillä keskiajan romanssikirjallisuudessa lintuja käytettiin rakkauden vertauskuvana. Helvetin viidennessä laulussa Dante vertasi kottarais- ja kurkiparviin myllertävien tuulten pyörteissä keinuvia, rakkauden tähden sortuneita sieluja, joiden joukossa rangaistustaan kärsii aviorikoksen tielle Lancelotin tarinan houkuttamana ajautunut pari. Annan tarun ja toden välisen rajan hämärtyä ja kuvittelen katselevani Lancelotin omaa kädenjälkeä: 1200-luvulta peräisin olevassa kertomusversiossa Morgan le Fayn vangitsema Lancelot maalaa oman tarinansa Terraguelin linnan seiniin – ja polttaa samalla siipensä luomalla kuvalliset todisteet suhteestaan Guinevereen.
Lancelot esiintyy ensimmäistä kertaa romanssikertomuksen keskushenkilönä 1100-luvun loppupuolella, Chrétien de Troyes’n runomittaisessa romanssissa Lancelot ou le Chevalier de la charrette. Hahmo oli keskiajalla tuttu jo aiemmasta Walesin ja Bretagnen alueen suullisesta kertomusperinteestä, mutta rakkaustarina oli todennäköisesti Chrétienin lisäkeksintö. Se kiehtoi yleisön mielikuvitusta siinä määrin, että uudet kirjoittajat laajensivat aihetta seuraavalla vuosisadalla proosamuotoisissa romansseissa. Lopulta rakkaustarina yhdistyi niin ikään Chrétienin luomaan Graalin malja -aihelmaan viisi osaa käsittävässä, 1200-luvun alkupuoliskolla valmistuneessa Lancelot–Grail-syklissä. Teksti tunnettiin myös Sleesiassa: viimeistään 1300-luvun alkupuolella kirjoitettu Puolan historiikki Kronika wielkopolska mallintaa historiallisten taisteluiden kuvauksia syklin kerronnasta (Marek & Nocun 2013).
Halujensa hallitsema Lancelot sopi hyvin varoittavaksi esimerkiksi. On esitetty, että Siedlęcinin tornin keskussaliin kokoontuivat herttuan tukijoukot puhumaan politiikkaa (Marek & Nocun 2013). Maalausten tarkoituksena saattoi siis olla mahdollisten petollisten ajatusten tyrehdyttäminen ja alamaisilta vaaditun uskollisuuden korostaminen. Puolalaisen taidehistorioitsijan Jacek Witkowskin (2001) mukaan ne muistuttivat Lancelotin tarinan kautta siitä, että oman edun tavoittelu voi pahimmillaan johtaa sisällissotaan ja valtakunnan tuhoon. Maalaukset myös ohjasivat pohtimaan intohimon palon turhuutta kaiken maallisen väistämättömän lopputuloksen edessä: varsinaista kuvasarjaa edeltävässä memento mori -aihelmassa Lancelot ja Guinevere nähdään kalmoina haudoissaan.
Tänä päivänä seinämaalaukset muistuttavat vuosisatojen painosta. Salissa käydyt keskustelut ovat vaienneet, aika on kuluttanut pois rakastavaisten kasvot. Varjoni piirtyy maalausten väliin, liikkuu ritarien kanssa metsässä ja sulautuu heihin edetessäni seinän viertä pitkin kohti salin päätyä. ”So sad, so fresh, the days that are no more”, kirjoitti kuningas Arthurin taruakin tuotannossaan käsitellyt Alfred Tennyson runossaan ”Tears, Idle Tears” (1847). Syyspeltoja katselevan runoilijan silmiin nousevat odottamatta kyyneleet, kun hän tiedostaa menneisyyden samanaikaisen läsnä- ja poissaolon: muinaiset päivät ovat aivan tässä, lähellä, polttavina kuin tuonpuoleisesta palaavan laivan purjeella kimmeltävä auringonsäde, ja silti niin kaukana, tavoittamattomissa kuin iltaruskon punaama, horisontin taa katoava laiva. Tennysonin sanat konkretisoituvat tornin hiljaisuudessa. Missä oikeastaan on ”keskiaika”? Näissä materiaalisissa ajan jäljissä? Ihmisissä, heissä, joille meidän keskiaikamme oli elävä, kirkas nykyhetki, jotka klassisten auktoreiden viisautta vaaliessaan hahmottivat ajankohtaisuuden paljon avarammalla perspektiivillä kuin innovaatioita ylistävä nykyaika, kuin mitä vähättelevä ilmauksemme kahden suuren ajanjakson, antiikin ja renessanssin, keskelle valahtavasta välivaiheesta antaa ymmärtää?
Tornissa vuosisatojen välimatka typistyy muutamaan kymmeneen askeleeseen: itäpäädyssä nojaa telineeseen kuvitelma siitä, miltä Lancelot-maalaussarja olisi saattanut näyttää loiston päivinään, värit tuoreina ja säihkyvinä. Tämä aikalaisuuden harhakuva on viimeinen asia, jonka salin päästä päähän kävelevä matkalainen näkee.
Vilkaisen kuvaa lyhyesti. Käännyn, palaan alkuun.
Kuva: Erika Pihl
Lähteet
Marek, Lech & Przemysław Nocun. 2013. ”Knights of the Round Table of the Tower in Siedlęcin, Silesia.” Acta Militaria Mediaevalia, vol. IX: 89–127.
Witkowski, Jacek. 2001. Szlachetna a wielce żałosna opowieść o Panu Lancelocie z Jeziora: dekoracja malarska wielkiej sali wieży mieszkalnej w Siedlęcinie. Wrocław: Wydawnictwo Uniwersytetu Wrocławskiego.