Kirjoittanut Katariina Kärkelä
Sekä kirjallisuus että reaalimaailma tuntevat lukuisia esimerkkejä kuuluisista viimeisistä sanoista. Paljon siteerattuja ovat Margaret Mitchellin Tuulen viemää -teoksen Scarlettin toiveikas toteamus, myrkkymaljan huulilleen kohottaneen Sokrateen humoristiset sanat velanmaksusta ja Epikuroksen kuollessaan lausuma vetoomus muistakaa kaikki sanani; Epikuroksen teoksista valtaosa on kuitenkin hävinnyt ja unohduksen myötä tehnyt tyhjäksi kirjoittajansa toiveen. Ikimuistoisten viimeisten sanojen lausujat ovat enimmäkseen historian harteilleen kohottamia merkkihenkilöitä, ihailtuja, parjattuja tai molempia. Toisinaan käy niinkin, että viimeiset sanat painavat kirjalliseen muistiin henkilöitä, joista kaikki muu tieto on kadonnut.
Vuosina 37–41 jälkeen ajanlaskun alun Roomaa hallinnut keisari Caligula ei ristiriitaisten ja todennäköisesti liioiteltujen historiallisten lähteiden mukaan ollut julmuuksissaan kitsas. Yksi Caligulan aikana kuolemanrangaistuksen kärsineistä oli stoalainen filosofi Julius Canus, josta tehdyt merkinnät ovat vähäiset. Hänestä tunnetun ovat tehneet hänen viimeiset sanansa, jotka toinen stoalaisfilosofi Seneca nosti kadehdittavaksi esimerkiksi kirjoituksessaan Mielentyyneydestä (De tranquillitate animi, n. 43–63 jaa.). Tarinan mukaan Julius Canus lähti teloitettavaksi kesken tammipelin, laski nappulansa ja todettuaan olleensa voitolla vannotti vastapeluriaan olemaan huijaamatta pelin lopputuloksesta. Ystävilleen kuolemaantuomittu lupasi tutkailla sielun tilaa erkanemisen hetkellä ja iloitsi ylimaallisesta tiedosta, josta pian pääsisi osalliseksi. (On Tranquillity of Mind, 53.)
Seneca oli Julius Canuksen tyyneydestä erittäin vaikuttunut. Hänen sanansa ovat avoimen ihailevat, ja hän kehottaa lukijaa katsomaan ”tuota tyyneyttä hurrikaanin silmässä, tuota kuolemattomuuden arvoista sielua” (ibid. 53). Seneca päättää ylistävän puheensa sanoihin, jotka ikävä kyllä jäivät täyttymättä. Hänen mukaansa noin suureen mieheen olisi viitattava kunnioittavasti ja hänen kuolemattomuutensa taattava (ibid. 54). Senecan kirjoitukset ovat kuitenkin ainoat, jotka Julius Canuksesta tunnetaan. Viimeisten sanojen lisäksi hänestä on Umberto Econ kuuluisan ruusun tapaan jäljellä vain nimi.
Viimeisissä sanoissa ovat läsnä sekä vallankäyttö että voimattomuus. Fantasiakirjallisuuden puolella J. R. R. Tolkienin teoksessa Taru sormusten herrasta jännite tulee erityisen kirkkaasti esiin kuningas Aragornin ja Gondorin valtakunnan käskynhaltijan Denethorin välillä. Muinaisen Númenorin hallitsijasuvusta polveutuvana Aragornilla on perimässään harvinainen lahja, joka sallii hänen valita kuolemansa hetken ja poistua omin ehdoin. Käskynhaltijain suvulla ei samaa etuoikeutta ole, ja silti Denethor koettaa epätoivon hetkellä siihen nojautua. Hän sytyttää suuren hautarovion itselleen ja pojalleen Faramirille, vaikka velho Gandalfin mukaan ”vain Mustan Mahdin alaiset pakanakuninkaat tekivät näin, tappoivat itsensä ylpeydessään ja epätoivossaan ja murhasivat oman sukunsa vesan helpottaakseen omaa kuolemaansa” (Taru sormusten herrasta, 743). Aragorn puolestaan antautuu kuolemalle korkeassa iässä, ja hänen sanansa ovat toiveikkaat: ”Surua on lähtö täynnä, mutta ei epätoivoa. Katso! emme ole ikuisiksi ajoiksi sidotut maan piiriin, ja sen tuolla puolen on enemmän kuin muisto. Hyvästi!” (Ibid. 919.) Rauhan sijaan Denethor saa viimeisen, katkeransekaisen ilonsa paljastaessaan salaisuutensa, joita ei enää ole tarpeen kätkeä. Hänen epätoivonsa on sotaa koskevista ennenäyistä lähtöisin, ja saman myrkyn hän koettaa iskeä myös toisiin:
”Ylpeydessään ja epätoivossaan! [– –] Sokeiksiko sinä luulit Valkean tornin silmiä? Ei, enempi olen nähnyt kuin tiedät, Harmaa Houkka! Sinun toivosi on sulaa tietämättömyyttä. Mene ja aherra parannuksen töissä! Käy taisteluun! Turhuutta. [– –] Länsi on hävinnyt. On aika niiden lähteä jotka eivät tahdo elää orjina.” (Ibid. 743.)
Stoalaista tyyneyttä tai Julius Canuksen filosofisen tutkivaa uteliaisuutta tuntemattoman edessä Denethorissa ei ole. Hänen viimeisissä sanoissaan – tai oikeammin viimeisessä puheessaan – on kuitenkin huomattavaa painokkuutta, suoruutta ja järkkymättömyyttä. Pelkoa niissä ei ole. Denethorilla ei viimeisinä hetkinään juuri ollut valinnanvapautta eikä toivoakaan. Kuitenkin hänellä, kuten Julius Canuksella, Epikuroksella, Platonilla ja Scarlett O’Harallakin, oli tyyliä.
Viitattu kirjallisuus
Tolkien, J. R. R. 1966 (1954–1955): Taru sormusten herrasta. (The Lord of the Rings.) Suomentanut Kersti Juva. Helsinki. WSOY.
Seneca: Dialogues and Letters. Kääntänyt ja toimittanut C. D. N. Costa. Lontoo. Penguin Classics.
Kuva: Hades and Persephone, fresco in the tomb called ”Eurydice”, Vergina, Greece. Wikimedia commons. https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Hades_and_Persephone,_Vergina.jpg