Kirjoittanut Sari Kivistö
Eletään vuotta 1824 Lontoossa. Kuuluisa naistenmies lordi Byron eli George Gordon kuolee 36 vuoden iässä. Kuoleman jälkeen kustantaja John Murrayn luo Albemarle Streetille kokoontuu muutamia ihmisiä: kirjailijan ystävä John Cam Hobhouse, sisarpuoli Augusta Leigh sekä toinen runoilija ja ystävä Thomas Moore. He pohtivat yhdessä Byronin käsikirjoituksen kohtaloa. Mitä tehdä kirjailijan muistelmille, jotka hän oli laatinut Venetsian matkallaan 1817–1821 ja luovuttanut sitten käsikirjoituksen kustantajalleen 2000 punnan ennakkomaksua vastaan? Joukkiosta Moore on toimittanut tekstin kustantajalle ja kannattaa sen julkaisemista, mutta nelikko päättää kuitenkin tuhota käsikirjoituksen, ja vain Moore on tyytymätön päätökseen.
Miksi käsikirjoitusta ei julkaistu? Byron kirjoitti muistelmistaan:
”The Life is Memoranda not Confessions. I have left out all my loves (except in a general way) and many other of the most important things (because I must not compromise other people) so that it is like the play of Hamlet – ”the part of Hamlet omitted by particular desire”. But you will find many opinions, and some fun, with a detailed account of my marriage and its consequences, as true as a party concerned can make such accounts, for I suppose we are all prejudiced.”
Byron oli toki kuuluisa sarjaviettelijä, jolla oli lukemattomia suhteita, hänen lyhyt avioliittonsa päättyi vain 11 kuukauden jälkeen, ja sopimattomana pidetystä suhteesta sisarpuoli Augustaan kierteli Lontoossa huhuja, jotka olivat ehkä syynä avioliiton päättymiseen. Mutta oliko jotain vielä skandaalimaisempaa, jota muistelmien kätkemisellä haluttiin peitellä?
Cambridgen opiskeluvuosista lähtien Byronin ympärillä velloi myös lukuisia huhuja hänen homoseksuaalisuudestaan, josta saattoi saada kuolemanrangaistuksen. Ankaruudesta ja suvaitsemattomuudesta seurasi itsemurhia, maanpakoja, syrjäytymistä ja skandaaleja. Kirjailijat olivat pakotettuja itsesensuuriin jo käsikirjoitusvaiheessa, ja läheiset ystävät pelkäsivät oman maineensa puolesta. Moore myöntyi lopulta sensuroituun elämäkertaan, joka ilmestyi 1830 nimellä Letters and Journals of Lord Byron: With Notices of His Life, kun taas alkuperäinen käsikirjoitus poltettiin kustantajan takassa toukokuussa 1824…
Kadonneiden käsikirjoitusten tarinat ovat osa projektimme tutkimusaineistoa. Niitä suurmiesten ympärillä riittääkin, ja katoamisesta kerrotut tarinat saavat tabloidimaisia käänteitä kirjailijoiden parisuhteiden myötä. Kadonneita käsikirjoituksia käsittelevät kirjat ovat Econ Ruusun nimestä lähtien olleet bestsellereitä historiallisten romaanien joukossa, ja traagiset elämäkerrat vastaavat myös kysyntään. Niihin on mahtunut joitakin naisiakin fabulointiin mukaan, kuten toisen lontoolaisen eli Sylvia Plathin tapaus. Nyt eletään Lontoossa Fitzroy Roadilla ja päivä on 11.2.1963. Sylvia Plath herää aina aikaisin ennen lapsiaan Friedaa ja Nicholasta kirjoittamaan runojaan. Hän kirjoittaa runon nimeltä ”Edge”. The illusion of a Greek necessity / flows in the scrolls of her toga…. Runo myös jää hänen viimeisekseen.
Plath oli vasta 30-vuotias ja melko tuoreessa asumuserossa miehestään Ted Hughesista. Hän ei ollut vielä kuuluisa, mutta hän oli julkaissut lehtien ohella kuitenkin jo yhden runokokoelman (The Colossus) ja romaanin (The Bell Jar) salanimellä. Häneltä jää jäljelle paljon julkaisemattomia tekstejä – päiväkirjoja, kirjeitä, runokokoelma Ariel ja romaanin luonnos Double Exposure. Plathin hahmosta tulee monien tarinoiden kohde, hieman Sapfon tai Marilynin tapaan. Tarinat kiertyvät paitsi hänen traagisen elämänsä myös kirjallisen jäämistönsä ympärille, sillä se jää aviomiehelle. Mitä aviomies tekee teksteille? Hän tuhoaa tuoreimman päiväkirjan, joka kertoo heidän viimeisistä yhteisistä ajoistaan, koska ei halua lasten lukevan sitä. Hän julkaisee vähitellen osia Plathin tuotannosta, kuten muita päiväkirjoja, kirjailijan maineeseen nostaneen kokoelman Ariel vahvasti editoituna sekä muita kirjoituksia. Osittain autobiografinen romaani Double Exposure jää kuitenkin julkaisematta, se kertoo heidän avioliitostaan. Mitä kirjakäsikirjoitukselle tapahtui? Tarinat käsikirjoituksesta ovat käyneet kuumina, sillä se katosi joskus 1970-luvulla – kenties se tuhoutui, paloi tai hautautui Emory University of Georgian arkistoon?
Lukija saa selvittää käsikirjoituksen kohtaloa, samoin sitä, mitä tällaisesta tarinallisuudesta pitäisi ajatella. Mutta miten koirat sitten liittyvät tähän?
Yksi käsikirjoituksen tapa kadota on joutua koiran suuhun. Yhdysvaltalaisen Jack Kerouacin On the Road -romaanin käsikirjoitusrulla on kuuluisa (myös) tästä tarinasta. Kirjailija liimasi paperiarkkeja rullaksi ja takoi sitten tarinoiden mukaan ennätysajassa kirjansa tälle rullalle kirjoituskoneella. Rulla tuo mieleen antiikin papyruskääröt paitsi muotonsa myös tekstiasunsa puolesta, sillä papyruksen tekstiin ei merkitty sanavälejä, välimerkkejä tai vuorosanojen vaihtumista (ns. scriptio continua). Kerouacin rulla alkoi kuitenkin houkuttaa hänen ystävänsä Lucien Carrin cockerspanielia, jonka väitetään hotkaisseen rullan päälliskerrokset (vai peräti ytimen?) eli kirjan lopetuksen kitaansa. Tarinaan tosin kuuluu epäilys sen todenperäisyydestä – kenties kirjailija oli vain tyytymätön lopetukseensa ja laittoi käsikirjoituksen osittaisen katoamisen koiran syyksi.
Kuva: Kerouc On the Road scroll. Wikimedia Commons.
Lähteet:
https://lostmanuscripts.com/category/eaten-manuscripts/
Van Straten, Giorgio 2018. In Search of Lost Books. London: Pushkin Press.