Kirjoittanut Erika Pihl
Alkaessani laatia ensimmäistä kertaa jälkisanoja kaunokirjalliseen teokseen havaitsen, että en muista yksiäkään lukemiani jälkisanoja, en edes sitä, missä teoksissa niitä on ollut. Mieleeni on jäänyt ainoastaan jälkisanojen yleinen tarkoitus: teoksen monipuolisen hahmottamisen edistäminen.
Jälkisanat ovat apuväline, väylä teoksen historian, syntyperän ja merkitysten äärelle. Sama tehtävä on alkusanoilla. Jo keskiajan grammaatikot varustivat kouluopetusta varten laatimansa antiikin teosten kommentaarit johdattelevalla osiolla (accessus, suom. ”tulo, pääsy”), jossa selvitettiin esimerkiksi kirjailijan elämää, kirjan tarkoitusta ja sen sijoittumista tiedonaloihin. Tavoitteena oli helpottaa antiikin tekstien lukemista, kirjaimellisesti niihin sisään pääsemistä.
Keskiaikaisten kirjojen loppupuolelta saattaa puolestaan löytää kirjureiden kommentteja, joskus purevaankin sävyyn, kuten esimerkiksi Vatikaanin Regina Latina 1725 -käsikirjoituksesta, joka sisältää Raoul De Houdencin 1200-luvun alkupuolella kirjoittaman romanssin Meraugis de Portlesguez. Raoul päättää romanssinsa ilmoittamalla tyylitellen vaikenevansa. Niin huonomaineisen miehen on syytäkin vaieta, lisää nimetön kirjuri, ja antaa ymmärtää, että olisi ollut huomattavasti mukavampaa kopioida miellyttävämmän henkilön tekstiä.
Omassa työskentelyssäni en ole joutunut samanlaisten tuntemusten valtaan. Työstämilleni jälkisanoille on tarvetta, koska kyseessä on historian katveeseen jäänyt teos verrattain tuntemattomalta, 1800-1900-lukujen vaihteessa eläneeltä suomalaiselta kirjailijalta. Setviessäni arkistoaineistoa kirjakauppojen mainoksista kirjailijan muistiinpanoihin mielessäni on herännyt monia sekä yhteiskunnallisia että tekijän persoonaan liittyviä kysymyksiä. Millaisessa tilanteessa hän kirjoitti, mikä sai hänet tarttumaan juuri tähän aiheeseen? Ja se varmasti vaikein kysymys: miksi hän unohtui? Vastauksistani, joista jälkisanat epäsuorasti muodostuvat, piirtyy lukijalle menneestä kuva, joka on väistämättä rajallinen ja aineistosta tekemieni subjektiivisten tulkintojen tulos.
Jälkisanat asettuvat osaksi teoksen vastaanoton historiaa. Siksi ne ovat lyhyydessäänkin seuraamuksellinen teko, joka vaatii harkintaa. Kun kokemus kirjasta muuttuu yksityisestä mietiskelystä julkiseksi lausumaksi, se latautuu potentiaalisella hävitysvoimalla. Kriitikon sanalla on valtaa, vaikka tahattomastikin, vaikuttaa siihen, miltä kirjallisuushistoria näyttää, ketkä pysyvät ja ketkä katoavat.
Alkusanoissa on omahyväisyyttä: kirjan auetessa ne astuvat ensimmäisenä esiin itse teoksen ohi, ojentavat avaimen asiantuntijan ennalta muotoilemaan lukkoon. Jälkeen tuleminen ei ole vähemmän painokas paikka sekään. Klassisessa retoriikassa korostettiin, että tärkeimmät asiat on syytä sijoittaa puheen loppuun, koska loppu muistetaan.
Jälkisanojen kirjoittaminen on viimeisen sanan sanomista vailla fraasiin liittyviä jääräpäisyyden mielleyhtymiä ja vastoin retoriikan sääntöjä. Pyrkimyksenä ei olekaan luoda muistettavinta asiaa, joka jäisi kummittelemaan lukijan mieleen kirjan sulkeuduttua, vaan mieluumminkin liitännäinen, joka ei ole ehdottoman tarpeellinen, mutta joka kontekstualisoinnin kautta rikastuttaa lukukokemusta annettuaan ensin tilaa lukijan omalle ajattelulle.
Kun jälkisanoja ei muista, ne ovat täyttäneet apuvälineen tehtävänsä. Ne kannattelevat sillä hetkellä, heti lukukokemuksen jälkeen, ja ovat sijoittelussaan luottamuksen osoitus lukijalle: pärjäät kyllä mahdollisesti vaikeankin tekstin kanssa, vaikka laskuvarjo avautuu vasta, kun jalat ovat jo maassa.
Myöhemmässä postauksessa selviää, kuinka unohdettavat jälkisanat onnistuin lopulta kirjoittamaan.