Kirjoittanut Erika Pihl
Kirjallisuuden lajien vaiheita on perinteisesti verrattu biologisten olioiden elinkaareen: genret syntyvät, kukoistavat ja lopulta kuolevat sukupuuttoon (esim. Fowler 1971). Vertaus vaikuttaa toimivalta, mutta lähempi tarkastelu osoittaa, että se ei pysty täysin tavoittamaan kirjallisuuden erityislaatua eikä huomioimaan kirjallisuuskäsitysten aika- ja paikkasidonnaista moninaisuutta. Miten biologiseen malliin istuu se, että jotkut kirjallisuudenlajit palaavat kuolleista? Miten siihen istuu tyypillisen länsimaisen ajattelun asioiden aluista ja lopuista haastava traditiopohjainen näkemys kirjallisuudesta? Esimerkiksi keskiajan kirjailijat kokivat työstävänsä ajatonta materiaalia. He poimivat aiheensa yhteisestä kirjallisesta perinnöstä, joka heidän ajattelussaan oli aina ollut ja tulisi aina olemaan.
Näistä ja muista sokeista pisteistä huolimatta biologinen analogia tarjoaa kirjallisuudentutkimukselle työkaluja, joiden avulla se voi pyrkiä katsomaan kohdettaan uusista ja omituisistakin näkökulmista, vähintään luovan hulluuden ja ajatusleikin nimissä. Miten kirjallisuuden genrejä voitaisiin tarkastella esimerkiksi vieraslajin käsitteen kautta?
Suomen ympäristökeskuksen mukaan vieraslajilla tarkoitetaan ”lajia, joka on ihmisen tahallisella tai tahattomalla avustuksella siirtynyt uusille alueille yli luontaisten leviämisesteiden, kuten valtamerien ja vuoristojen” (Syke 2022). Tällä perusteella kirjallisuuden vieraslajeiksi voitaisiin kutsua lajeja, joita ei pääsääntöisesti tai lainkaan kirjoiteta Suomen maaperällä, mutta joiden yksilöitä voi havaita täälläkin kirjallisten kokeilujen tai käännösten muodossa.
Yksi tällainen laji on japanilainen zuihitsu. Sen pioneerina pidetään Heian-kaudella eläneen hovinaisen Sei Shōnagonin 1000-luvun ensimmäisinä vuosina viimeistelemää teosta Makura no sōshi (”Tyynykirja”). Lajin kärkikolmikkoon kuuluvat lisäksi Kenkōn Tsurezuregusa 1300-luvulta (suom. Joutilaan mietteitä, 1978) ja Kamo no Chōmein Hōjōki 1200-luvulta (suom. Merkintöjä ruohomajasta, 2016).
Zuihitsun ominaisin piirre on sen arvaamattomuus. Lajityypin tekstit koostuvat tajunnanvirtamaisista, lyhimmillään yhden virkkeen mittaisista havainnoista, jotka eivät liity toisiinsa. Kenkōn Tsurezuregusa sisältää mitä monenkirjavimpia huomioita esimerkiksi linnuista, sanojen alkuperästä, arkkitehtuurista ja elämän sattumuksista, kuten vartiomiehiä ja pappeja purevista ketuista. Monet huomioista ovat arkipäiväisiä ja samastuttavia: ”Iloni kasvaa monin verroin, jos minulle rauhallisen keskustelun lomassa ojennetaan viinikuppi kuutamoyönä, lumisena aamuna tai vaikkapa kirsikkapuun juurella” (Joutilaan mietteitä, 117).
Toisaalta zuihitsu on vahvasti sidoksissa elinympäristöönsä. Sen tärkeimmät edustajat ilmentävät japanilaista kauneuskäsitystä, jota filosofi Yuriko Saito (1997) on kutsunut epätäydellisen estetiikaksi. Tässä estetiikassa kaunista on kaikki se, mitä länsimaissa elävät ihmiset tapaavat pitää puutteena. Kenkō vaalii rispaantuneen kirjakäärön ja varisseiden kirsikankukkien kauneutta. Taustalla vaikuttaa kaiken olemassaolon pysymättömyyttä korostava buddhalainen oppi.
Luonnon vieraslajit eivät useinkaan kykene muodostamaan pysyvää kantaa uudella alueella. Japanissa zuihitsu on kilpaillut suosiossa perinteisen romaanikerronnan kanssa (DiNitto 2004), mutta onko lajilla elinmahdollisuuksia luontaisen ympäristönsä ulkopuolella? Viimeinenkin kolmesta zuihitsu-klassikosta saa suomennoksensa huhtikuussa, kun Teos julkaisee Sein Makura no sōshin Miika Pölkin käännöksenä. Lajia on tehnyt tutuksi myös Mia Kankimäen suureen suosioon noussut Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2014). Silti suomalaisia zuihitsuja ei nähdä kirjamarkkinoilla. Ehkä eniten lajia muistuttaa sopraano Helena Juntusen yhdessä kirjailija Petri Tammisen kanssa laatima omaelämäkerta Joskus liikaa, aina liian vähän (2023). Siinä Juntusen pitkä ura oopperalaulajana piirtyy esiin lyhyinä, satunnaisina välähdyksinä kronologisen etenemisen ja yksityiskohtaisen kertomisen sijaan. Vaikka kerrontaa ei olisi tietoisesti mallinnettu zuihitsusta, juuri zuihitsumaisuus saa teoksen vaikuttamaan poikkeuksellisen tuoreelta, sillä se rikkoo odotuksia siitä, miten elämäkerran lajityyppiä tulisi kirjoittaa. Vieraslajeja tutkimalla voi olla mahdollista löytää uusia lähestymistapoja tuttuihin genreihin.
Biologisten lajien tapaan kirjallisuuden lajit pyrkivät sopeutumaan uuteen elinympäristöönsä. Ominaispiirteiden ja vaikutteiden risteytyessä syntyy uusia lajivariantteja paikallisvärillä. Millaisia piirteitä zuihitsu saisi, jos se juurtuisi Suomeen? Kuuluisiko siihen kenties huurteinen Karhu-tölkki kuistilla kuikan huutaessa järvenselällä tai ehkä kynttilämeren lämpöinen piiri hautausmaalla jouluaattona? Sekä yksilöllisten että yhteisöllisten kokemusten varaan nojaava zuihitsu voisi tarjota väylän kansallisen elävän perinnön luovaan muotoiluun.
Puhuminen zuihitsusta vieraslajina jatkaa biologisen analogian perinnettä, mutta muistuttaa samalla analogian vajavaisuudesta. Kahta ilmiötä rinnastettaessa kaikki ei aina mene yksi yhteen. Suuri osa luonnon vieraslajeista katsotaan haitallisiksi, sillä ne syrjäyttävät alkuperäisiä lajeja ja ovat siten merkittävä luonnon monimuotoisuuden uhka. Siksi niiden leviämistä pyritään torjumaan ennaltaehkäisyn ja erilaisten hävitystoimenipiteiden avulla. (Syke 2022.) Sen sijaan kirjallisuudessa vieraslajit ovat positiivinen, uudistumisen mahdollistava ilmiö. Niitä varten voisi siis torjuntaohjeen sijaan laatia vaalintaohjeen: Havaitse, tunnista, hyödynnä!
Kuva: Yksityiskohta Kamo no Chōmein runon sisältävästä kakejiku-kääröstä; kalligrafia Hon’ami Koetsu, maalaus Tawaraya Sotatsu, 1606. Wikimedia Commons.
Lähteet
DiNitto, Rachel. 2004. Return of the “Zuihitsu”: Print Culture, Modern Life, and Heterogeneous Narrative in Prewar Japan.” Harvard Journal of Asiatic Studies 64. 2: 251–290.
Fowler, Alastair. 1971. The Life and Death of Literary Forms. New Literary History 2.2: 199–216.
Kenkō. 1978. Joutilaan mietteitä. Suom. Kai Nieminen. Helsinki: Tammi.
Saito, Yuriko. 1997. The Japanese Aesthetics of Imperfection and Insufficiency. The Journal of Aesthetics and Art Criticism 55.4: 377–385.
Suomen ympäristökeskus. 2022. Tulokas- ja vieraslajit. https://www.ymparisto.fi/fi/luonto-vesistot-ja-meri/luonnon-monimuotoisuus/lajien-monimuotoisuus/tulokas-ja-vieraslajit