Kirjoittanut Katariina Kärkelä
Loppukesän pimenevissä öissä tähdet piirtyvät esiin Vegan johdolla. Näennäismagnitudilla mitattuna Vega kuuluu pohjoisen taivaan tähdistä kirkkaimpiin, ja yhdessä Altairin ja Denebin kanssa se muodostaa Kesäkolmiona tunnetun asterismin. Kesäkolmio kohoaa lähelle taivaanlakea kauan ennen himmeämpien tähtien ilmestymistä, ja kuvio on selkeä ja helposti tunnistettava. Elokuun edetessä ja pimeän käydessä syvemmäksi Kesäkolmio kuitenkin alkaa hiljan sulautua avaruuteen ja muuttua vaatimattomammaksi – ei siksi, että siinä itsessään tapahtuisi muutoksia, vaan koska ympäröivä taivas äkkiä tarjoaakin paljon muuta katsottavaa. Himmeämmätkin tähdet tulevat vähitellen esiin, Linnunradan sumumainen juova halkoo taivaanlakea, ja pohjoinen pallonpuolisko saavuttaa vuodenkierrossa sen vaiheen, jossa Aurinko astuu riittävän kauas syrjään antaakseen tilaa itseään vähäisemmille valoille. Muutoksen myötä Kesäkolmio, alkujaan niin kovin selvärajainen ja loistava, hukkuu muiden tähtien sekaan. Samalla Vegan, Denebin ja Altairin kolmikanta hajoaa: paljastuu, että asterismin osat kuuluvat kukin omaan, erilliseen tähdistöönsä. Vega palautuu osaksi Lyyraa, Deneb Joutsenta ja Altair Kotkaa.
Monenlaisia tulkinnan ja soveltamisen mahdollisuuksia avaava tähdistömetafora kuvaa paitsi tarkkailtavana olevia ilmiöitä itseään myös niiden hahmottamisen tapaa: kielikuvaa on sovellettu sekä historiallisten ilmiöiden tarkasteluun että modernimpiin kirjallisuuden- ja kulttuurintutkimuksen keskusteluihin, joissa esimerkiksi lukemisen tavat ovat kiinnostuksen kohteena. Walter Benjaminin kuuluisassa rinnastuksessa yksittäisten ilmiöiden suhde yleisempiin ideoihin vertautuu tähden ja tähdistön väliseen suhteeseen: ideat eivät ole sellaisenaan annettuina havaittavien ilmiöiden maailmassa, vaan niissä on kyse pikemminkin ilmiöiden objektiivisesta järjestämisestä ja tulkinnasta. (Kozicka & Trzeciak 2017, 32–34; Benjamin 1998, 34–35.) Merkityksellisen hahmon erottaminen tähtitaivaalla on ainakin jossakin määrin samalla tavalla emergenttiä kuin yhteisten lainalaisuuksien ja tendenssien hahmottaminen kaunokirjallisuudessa: nimettävissä ja osoitettavissa tai fysiikan suurein laskettavissa olevat ominaisuudet, yksittäisen olion konstituentit, ovat kaavan hahmottumisen kannalta välttämättömiä mutteivät yksinään riitä sen syntyä selittämään. Kuvio muodostuu lopulta katsojansa tulkinnassa.
Kirjallisuushistorian retrospektiivinen tarkastelu on tulkitsevaa jäsentämistä, jonka myötä yksittäinen kaunokirjallinen teos voi kokea jotakin etäisesti samankaltaista kuin Linnunradan valoihin hukkuva Kesäkolmio. Yhden genren osaksi luettu teos saattaa myöhemmässä tarkastelussa löytää uuden, ominaispiirteilleen paremmin sopivan kontekstin, ja osasten liikkuessa myös lajit muovautuvat ja hahmottuvat uudenlaisin tavoin suhteessa toisiinsa. Teokset, jotka alkuun näyttävät kiinteästi liittyvän yhteen ja muodostavan selkeän kokonaisuuden, löytävät kirjallisen kentän muuttuessa syvempiä sidoksia toisaalta. Erityisesti useampiin alalajeihin jakautuvassa kirjallisuudessa muutoksia tapahtuu paljonkin: esimerkiksi teokset, joita aluksi on luettu yleisesti ottaen fantasiakirjallisuutena, voivat löytää kiinteämmän paikkansa vaikkapa uuskummana, korkeana fantasiana, maagisena realismina tai satufantasiana, kun käsitykset genrestä ja sen rajoista uudistuvat teoskokonaisuuksien elämisen myötä.
Rajanvetojen mielekkyys joutuu helposti kyseenalaistetuksi perspektiivin laajenemisen aiheuttamien muutosten myötä. Kiinnostavaa on, että katseella yhtä kaikki on tapana hakeutua samoihin, tuttuihin kiintopisteisiin: tihenevän pimeyden hajottaman Kesäkolmion osat ovat kukin oman tähdistönsä päätähtiä, kuvionsa kirkkaimpia. Tarkkailijan silmissä kiintopisteiden arvo ei ole yksin niissä itsessään vaan myös niiden kyvyssä auttaa muiden havaintokohteiden paikantamisessa. Kotkan päälaella loistavan Altairin löydyttyä on Delfiini helppo huomata, kun taas Vega ohjaa katseen Herkuleen neliöön. Vaikka kiintopiste vaihtaisi paikkaa kokonaisuudessa, se auttaa yhtä kaikki ymmärtämään kokonaisuuden toimintaa. Kirjallisuuden lajit, rajoissaan liukuvat ja joustavat, hahmottuvat suhteessa toisiinsa, ja vaikkei hämmennystä aiheuttavaa ja ratkaisemattomia kysymyksiä herättävää teosta osaisikaan sijoittaa luontevaan kategoriaan, voi sen koordinaatteja pohtia kysymällä, millaisessa suhteessa se on itselleen sukua oleviin kiintopisteisiin, missä se lähestyy niitä, missä taas niistä loittonee.
Kirjallisuuden ja kirjokannen kiintopisteet ohjaavat huomion myös janansa toiseen päähän, kulttuurin ja kosmoksen komeettoihin. Yötaivasta vastikään koristanut, Laurentiuksen kyynelinäkin tunnettu Perseidien meteoriparvi on vuotuisissa vierailuissaan kellontarkka. Onko lajien aika syklistä vai lineaarista, komeettojen vai kiintotähtien määrittämää? Tästä saattavat pohdinnat jatkua aikanaan edemmäs.
Viitattu kirjallisuus
Benjamin, Walter 1998 (1928): The Origin of German Tragic Drama. (Ursprung des deutschen Trauerspiels). Kääntänyt John Osborne. London & New York. Verso.
Kozicka, Dorota & Katarzyna Trzeciak 2017: “Critical Constellations.” Kääntänyt Eliza Cushman Rose. Forum of Poetics. Fall 2017 (10). (pp. 32–39.)