Kirjoittanut Erika Pihl
Maailman museoissa kirjallisuudenystävä saa ilokseen ihailla mitä moninaisimpia kirjallisuusaiheisia esineitä. Keskiajan kirjallisen kulttuurin pariin kaipaava löytää mielenkiintoista katseltavaa esimerkiksi Pariisissa sijaitsevasta keskiajan kansallismuseosta. Yhdestä Musée de Clunyn vitriinistä löytyy 1300-luvun pellavakukkarosta säilynyt pala, jota koristaa tuon ajan seikkailukertomuksissa suosittu villimiehen hahmo. Sydän- ja myöhäiskeskiajalla erittäin pidetyiksi tiedettyjä norsunluisia sälytysrasioita on esillä kaksi kappaletta: Sisiliasta peräisin oleva rasia on koristeltu Tuhannen ja yhden yön arabiankielisillä sitaateilla, ranskalaisessa rasiassa taas on kohokuvituksena Rakkauden linnan piiritys, allegorinen teema, joka oli keskiajan lukijoille tuttu esimerkiksi Ruusuromaanista. Kirjallisuudesta ammennettiin aiheita moniin muihinkin arjen käyttöesineisiin, kuten koruihin, peileihin, haarniskoihin ja kilpiin. Esineet liittyvät monesti kirjallisuudenlajeihin, joita ei enää ole, kuten ritariromansseihin tai pyhimyselämäkertoihin.
Päivitettyä kirjallisuusesineistöä ihmetelläkseen ei tarvitse lähteä internetiä kauemmas. Verkkokaupoissa on tarjolla lähes loputon valikoima kirjallisuussitaatein varusteltuja mukeja, kangaskasseja, t-paitoja. On Tylypahka-palapelejä ja Pemberley-tuoksukynttilöitä. Kirjallisuusesineet ovat krääsäytyneet; keskiajan arvokkaan käsityötaidon tilalle on tullut muutamalla kympillä hankittavia kulutustavaroita, joista suurin osa päätyy museon sijaan kaatopaikalle. Jonain päivänä näitä massatuotteitakin katsotaan kuitenkin aikansa kiinnostavina merkkeinä, ja eroista huolimatta kirjallisuusesineiden voidaan tulkita palvelevan pohjimmiltaan samankaltaisia tarkoitusperiä sekä keski- että nykyajalla.
Esineiden toimijuus (”agency of things”) on muun muassa antropologian, arkeologian ja taidehistorian piirissä hyödynnetty teoria, jonka mukaan esineet eivät ole vain passiivisia asioita, vaan niillä on vaikutusvaltaa. Ne vaikuttavat ihmisten ajatuksiin ja tekoihin, muovaavat aktiivisesti maailmaa ja toimivat sosiaalisen vuorovaikutuksen välineinä.
Tästä näkökulmasta keskiaikainen kirjallisuustuote, kuten ritariromantiikan aihein koristeltu kilpi tai korurasia, oli enemmän kuin kaunis hyödyke. Se viesti omistajansa identiteetistä, asemasta ja hovitapojen sekä kirjallisuuden tuntemuksesta. Ritari-ihanteista muistuttaessaan se saattoi myös vaikuttaa suoraan omistajansa käytökseen. Samalla esine yhdisti omistajansa sen tehneeseen käsityöläiseen, tarinan kirjoittaneeseen kirjailijaan ja sosiaaliseen piiriin, joka ymmärsi kirjallisen viittauksen.
Samoin moderni kirjallisuustuote, kuten sitaatilla varustettu kangaskassi, ei ole vain ostoksia kantava laukku, vaan yhteisöllisyyden ja identiteetin kehittämisen väline. Sitaatti toimii merkkinä muille harrastajille ja rakentaa omistajastaan kuvaa tietyntyyppisenä henkilönä – lukijana, feministinä, scifi-harrastajana. Erityisesti sosiaalisessa mediassa tällainen oman estetiikan ja henkilökohtaisen ”brändin” rakentaminen on yleinen ilmiö. Kirjan ja siihen liittyvien tuotteiden esteettisestä arvosta voi tulla yhtä tärkeää kuin sen älyllisestä sisällöstä.
Kirjallisuusesineet ovat osoitus siitä, miten ihmiset ilmaisevat identiteettiään, arvojaan ja lukijuuttaan tavaroiden avulla. Kun kertomukset muuttuvat kulutustavaroiksi, ne siirtyvät osaksi aineellista kulttuuria, joka kertoo omaa tarinaansa tekstien suosiosta ja vastaanotosta. Hyvä esimerkki tästä on Museé de Clunyssa esillä oleva strasbourgilainen seinävaate, joka kuvaa Der Busant -runokertomuksen hääturnajaisia. 1300-luvulta peräisin oleva saksankielinen tarina kertoo rakastavaisista, jotka joutuvat eroon toisistaan, kun hiirihaukka varastaa prinsessan sormuksen. Kertomuksen laaja suosio näkyy siinä, että sitä kuvittavia seinävaatteita on säilynyt runsaasti. Itse kertomus sen sijaan on säilynyt kokonaisena vain yhdessä käsikirjoituksessa.
Tämä herättää kysymyksiä siitä, kuinka monet tarinat ovat saattaneet kadota, vaikka niihin liittyvät esineet ovat säilyneet. Moniko keskiaikaisen kirjallisuusesineen kohtaus jää pysyvästi tunnistamatta? Monenko reliefin tai seinäkudoksen kohtalona on elää orpona kuvana, ikuisesti omaa tarinaansa vailla?
Kysymykset kutsuvat edelleen mielikuvitusleikkiin, siirtymään ajatuksissaan satoja vuosia eteenpäin: maailmanloppu on tullut, kaikki tieto on kadonnut, ja jäljellä on vain kirjallisuusesineitä, joiden perusteella tulevaisuuden tutkijat yrittävät rekonstruoida meidän tarinoitamme. Millainen tarinahypoteesi syntyy pojasta, jonka otsassa on salama? Huoneesta, jossa on tuoli, korppi ja Pallas Athenen rintakuva?
Kuva: Der Busant -kertomusta kuvittava seinävaate Pariisin Musée de Clunyssa (Erika Pihl).
Lähteet
Jurkowlaniec, Grażyna, Ika Matyjaszkiewicz & Zuzanna Sarnecka (toim.) 2018. The Agency of Things in Medieval and Early Modern Art: Materials, Power and Manipulation. New York: Routledge.