Kirjoittanut Katariina Kärkelä
Kukin kirjallisuuden muoto syntyy omanlaiseensa tarpeeseen ja omanlaisistaan syistä mutta myös omanlaisellaan tavalla. Monet käsittelemistämme historiallisista, vanhoista lajeista ovat muotoutuneet palvelemaan varsin toisia yhteisöllisiä tarkoitusperiä kuin moderni lukija intuitiivisesti tulisi ajatelleeksi, ja yhtä helposti unohtuvat myös vanhat kirjallisuuden syntymisen tavat. Kirjallisuus on paitsi yhteisöön ja kulttuuriin vaikuttavia tekoja myös tekemistä, seikka, joka nykyaikaisessa ja abstraktiksi liukuvassa tekstiympäristössä tapaa jäädä varjoon. Luovan ja kirjallisuutta tuottavan prosessin kannalta ei kuitenkaan ole yhdentekevää, millaisena tekemisenä kirjallisen teoksen muovaamista katsotaan ja millaisessa vuorovaikutteisessa suhteessa sekä teoksen synty että prosessin myötä valmistuva lopputulos ovat. Etenkin Aristoteleen filosofiasta tuttu, tekemisen eri muotoja luotaava jako poiêsikseen ja praksikseen perustuu paitsi tekemisen syihin, tapaan ja lopputulokseen myös siihen, mikä luomisaktin ja lopputuloksen suhde tekijään itseensä lopulta on (Santoro 1980, 33–35). Praksiksen tapauksessa sekä tekemisakti että sen alkuperä ja lopputulos ovat erottamattomia tekijästä ja hänen sielustaan; poiêsis tekemisen muotona taas korostaa lopputuloksen itsenäisyyttä ja riippumattomuutta tekijästä (ibid. 35). Moderni kirjallisuudentutkimus, monissa suuntauksissa tekijän mielellään taka-alalle häivyttävä, usein kallistunee riippumattomuutta korostavaan näkökulmaan, ja onhan ajatuksella paikkansa myös luomisen näkökulmasta: teoksen ehkä toivotaan olevan jotakin, joka jää myös kirjoittajansa jälkeen, jatkaa elämäänsä hänestä riippumatta.
Teosten luomisen tavat, kirjoittamisen materiaaliset edellytykset, välineet ja tekstuaalisten artefaktien säilymisen muodot ovat vuosituhansien aikana muuttuneet merkittävästi, viimeisten vuosikymmenten kuluessa hätkähdyttävällä vauhdilla. Varsin hiljattain ilmestynyt, Sakari Katajamäen ja Veijo Pulkkisen toimittama teos Genetic Criticism in Motion – New Perspectives on Manuscript Studies (SKS, 2023) käsittelee geneettisenä kritiikkinä tunnetun suuntauksen nykyhetkeä ja tulevaisuutta, sitä, millaisen tien kirjallisuuden ja sittemmin myös muiden luovien alojen syntyprosesseja tarkasteleva kritiikin ja tutkimuksen haara on 1960- ja 1970-lukujen taitteesta kulkenut. Geneettinen kritiikki kysyy, millaisia luovan työn käytännöt, vaiheet ja syntymekanismit ovat, miten ajatuksissa kytevä aihio saavuttaa sanallisen tai aistittavan muodon. Yksi tämän projektin alkuun saattaneista ydinajatuksista on vaikutelma siitä, että kirjallisuuden muotojen ja teosten alkulähteet tunnetaan niiden päätepisteitä paremmin. Siinä, missä tutkimuksemme kohteena ovat kadonneet kirjallisuuden lajit, nousee työn edetessä esiin myös muita, niiden rinnalla eläviä katoamisen muotoja: näistä yksi koskee kirjoittamisen tapoja, kirjallisuutta tekona. Juuri tähän muutokseen huomio kiinnittyy Genetic Criticism in Motion -teosta lukiessa. Kokoomateoksen artikkelit pureutuvat erilaisiin kirjoittamisen teknologioihin, digitaalisen murroksen mukanaan tuomiin muutoksiin, kirjoittamisen luonnoksiin ja monivaiheisuuteen sekä tekstien multimodaalisuuteen, ja taustalla on ajatus siitä, että tieteidenvälisellä, multimodaalisella vuorovaikutuksella on vielä paljon annettavaa geneettisen kritiikin kehitykselle (Katajamäki & Pulkkinen 2023, 8–9).
Etenkin teoksen alkuosion artikkelit ovat miltei melankolinen muistutus kirjoittamisen tapojen menneisyydestä: Vim Van Mierlo pohtii geneettisen kritiikin ja vanhoja käsialoja tutkivan paleografian yhteistyön mahdollisuuksia, Pulkkinen puolestaan jäljittää Elina Vaaran julkaisemattoman runon muotoutumisvaiheita eri kirjoituskoneilla tehtyjen versioiden ja niiden ajoittamisen avulla. Modernia lukijaa saattavat jopa liikuttaa Pulkkisen (2023, 35–36) esiin nostamat, hyvin filosofisetkin ja muiden muassa Heideggerin ajatteluun palautuvat huomiot siitä, miten mekaanistuneen ja koneellisen kirjoittamisen ajatellaan vähentävän luomisen autenttisuutta, tekevän siitä sielutonta ja persoonatonta, katkaisevan elintärkeän yhteyden kielen ja inhimillisen olemassaolon välillä. Suinkaan ei voi väittää, etteikö käsin kirjoittamisen perinnettä yhä paikoin vaalittaisi, ja moni yksittäinen kirjoittaja kovasti pitää kiinni siitä, minkä toiset ovat aikaa sitten hylänneet. Yhtä kaikki on hyvä pysähtyä pohtimaan katoavien kirjoittamisen tapojen vaikutusta siihen, millaiset kirjallisuuden lajit jatkossa säilyvät ja millainen vaikutus tekemisen konkreettisella prosessilla itsellään on lopputulokseen. Purevatko digitaalistuneen tekstintuoton hampaat yhteen lajiin toista kipeämmin?
Viitattu kirjallisuus
Katajamäki, Sakari, Veijo Pulkkinen 2023: “Introduction: The Widening Circles of Genetic Criticism.” Teoksessa Genetic Criticism in Motion – New Perspectives on Manuscript Studies. Ed. Katajamäki, Sakari, Veijo Pulkkinen & Tommi Dunderlin (ass. ed.) Helsinki. SKS.
Pulkkinen, Veijo 2023: “A Curious Thing: Typescripts and Genetic Criticism.” Teoksessa Genetic Criticism in Motion – New Perspectives on Manuscript Studies. Ed. Katajamäki, Sakari, Veijo Pulkkinen & Tommi Dunderlin (ass. ed.) Helsinki. SKS.
Santoro, Liberato 1980: “Some Remarks on Aristotle’s Concept of Mimesis.” In Revue des Études Anciennes. 82, 1–2. pp. 31–40.
Kuva
Ike Taigan kalligrafiateos Zhang Jin runosta “Mooring at Night by Maple Bridge”. Wikimedia Commons.