Kirjoittanut Sari Kivistö
Kevätpäiväntasauksen jälkeen ajatukset vievät valoon. Aamun sarastus on ollut runoudessa rakastavaisten kohtaamisten tai eroamisten aikaa. Aubade tunnetaan lajina, jossa rakastaja herättää rakastettunsa auringon nousun aikaan laulamalla ikkunasta tai ovelta. Laji kukoisti myöhäiskeskiajan Ranskassa ja periytyi sieltä moniin rakkausaiheisiin runoihin Wolfram von Eschenbachista John Donneen. Saksassa lajin versio eli Tagelied oli yksi minnelaulun lajityypeistä. Aamulauluja on esitetty monissa kulttuureissa kosintalaulujen ja kevätrituaalien yhteydessä kevätpäiväntasauksen tienoilla erilaisissa kyläjuhlissa. Nykylukija taitaa tuntea nimityksen paremminkin naisten alusvaatemuodista. Lajinimen taustalla on kuitenkin ranskan aamunkoittoa tarkoittava sana aube sekä vanhempi oksitaanien runolaji alba, joka oli usein dialogimuotoinen erolaulu. Lajin konventioihin kuuluu salaisten rakastavaisten yöllinen kohtaaminen ja ero ennen aamun koittoa.
Yhdysvaltalaisen runoilijan Louise Glückin teoksissa on useita yksittäisiä aubade-nimellä otsikoituja runoja, jotka luovat yhteyden lajin keskiaikaiseen historiaan. Kokoelmassa Descending Figure (1980) on lamentaatioita sisältävän jakson sisällä runo ”Aubade”, jonka tulkintaa helpottaa lajin konventioiden ymmärrys. Siinä rakastaja herättää rakastettunsa – ei työhön kutsuvan kukonlaulun aikaan vaan – aamuöiseen lokin kirkunaan. Lokeista kirjoittaa myös Gary Snyder omassa aubade-runossaan ”North Beach Alba”. Glückillä lokin ahnas kaartelu taivaalla ja epämusikaalinen ääntely muistuttavat rakastavaisia edeltävästä yöstä, vaikka keskipäivän väkivaltainen valo jo valtaa maailmaa. Aamurunoissa väritön nouseva valo ja heräämisen monimerkityksisyys saavat runojen puhujan pohtimaan merkityksellisiä hetkiä, joissa joko tullaan yhteen tai erotaan. Runo epäröi paluun ja lähdön välillä: rakastavaisten vaatteet eivät ole siististi viikattuja, kuten matkan ja lähdön hetkellä olisi, vaan puhuja miettii paluuta yölliseen tunnelmaan.
Aamun sarastuksen runoissa ei olla vain uuden päivän äärellä vaan ajallisessa taitekohdassa, jossa runon puhuja viipyilee edeltävän yön tunnelmissa mutta tietää päivän jo valkenevan. Valon ohella lintujen äänet ovat tavallisia tässä lajityypissä, kun ulkoinen maailma alkaa herätä ja tulvia hälyisänä huoneistoon. Glückin runoissa aamunsarastusta katsotaan ensin yhdessä, sitten yksin esimerkiksi teoksen The Seven Ages (2001) runossa ”Aubade”. Runossa on laulullisuudelle tyypillisiä toistokuvioita, jotka tematisoituvat myös aina palaavassa kesässä ja vuodenkierrossa. Aamun hetki on tarkan kuuntelemisen ja havainnoimisen aikaa: hiljaisuutta vasten piirtyvät pienet äänet ja tuoksut, joita päivän koittaessa ei enää huomaa. Glückin aubade-runoissa on myös kyse päiväsajan toimeliaisuuden taakse jäävistä intiimeistä hetkistä, joissa on suuren taitekohdan mahdollisuus. Aamurunoissa tematisoituu turvallisuuden tunteeseen auringonsäteiden myötä hiipivä epävarmuus, sillä valo tuo mukanaan myös varjot.
Glückin Vita Nova -teoksen (2000) toinen runo on nimetty aubadeksi. Siinä interiööri kutistuu intiimiksi ja hermeettiseksi sisätilaksi, eräänlaiseksi luostariksi, erillään maailmasta. Vaikka mikään ei pääse sisään tai ulos, aika kulkee kuitenkin eteenpäin ja avaa tien myös tragedialle. Runossa on heräämisen lajityypistä tuttuja runokuvia, kun ikkunasta heijastuvat ulkomaailman valot yltävät huoneeseen. Aamulaulujen traditiossa on ollut tyypillistä tarkkailla valon erilaisia sävyjä – myös Glückin aubadet puhuvat (alban lajiinkin viitaten) valon valkoisuudesta tai kalpeudesta, myös tuhkanharmaasta aamun valosta. Valon liikkeet huoneessa muistuttavat aamurunojen konventioista, sillä valo herättää vastentahtoisen minän osaksi maailmaa, jossa kaikki ei ehkä olekaan hyvin. Aamurunoa voisi kutsua ajalliseksi idylliksi tai lohdullisen kauniiksi ajankohdaksi, kun maailma ei ole vielä havahtunut toimiinsa.
Aubade-sanan suosio on hakukoneiden perusteella noussut 1800-luvulta 2000-luvulle tultaessa tasaisesti, mutta alban käyrä puolestaan on ollut laskeva. Lajien alkujaan erilainen suuntautuneisuus – alban korostama päättyminen ja aubaden toiveikkuus – ovat sekoittuneet ja lajit pitkälti yhdistyneet. Usein aubade on vain runolle annettu arkaainen tai sointuva nimi vailla muita aiempia lajipiirteitä. Vuorokauden ajan lauluja on aamulaulujen lisäksi muitakin. Keskipäivän hetki on tarjonnut oman hiljaisen jännittyneen vuorokauden hetkensä, jolloin linnunlaulu äkkiä lakkaa ja erilaiset epifaniat ovat mahdollisia. Érik Martiny on puolestaan kirjoittanut, että erityisesti maailmansotien aikana pimeyttä ja valon puutetta tematisoivat yörunot olivat suositumpia kuin toiveikkaat, heliosentriset ja linnunlaulun täyteiset aamurunot. Aamu sarastaa myös sodassa, mutta sen äänimaailma on täysin toisenlainen. Ajallisen taitekohdan runona aubade tarjoaa mahdollisuuden uusiin alkuihin mutta myös jonkin vanhan päättymiseen, eikä runouden kohdalla ole aina selvää, kumpaan se suuntautuu.
Kirjallisuutta:
Kivistö, Sari. ”Pan’s Hour: Midday as a Moment of Epiphany, Nothingness, and Poetical Illusion”. Teoksessa Päivi Mehtonen (toim.), Illuminating Darkness. Helsinki, 2007.
Martiny, Érik. ”Aurora’s Avatars. A Generic Approach to Modern Dawn Poetry”. ÉA 63-4 (2010), 437-450.
Kuva: Louis K. Harlow, Seascape at Sunrise, 1889. Boston Public Library. Wikimedia Commons.