Kirjoittanut Sari Kivistö
Vanhat runoteokset voivat toisinaan kääntää selkänsä lukijalle. Niiden kieli voi vieraannuttaa myyttiviittauksilla tai niiden mitallisia ja rytmillisiä piirteitä voi olla vaikea havaita tai arvostaa. Lukuprosessissa jotain katoaa siitä kokemuksesta, jonka runot voisivat antaa. Voimme saada kommentaarien avulla selvää siitä, mistä antiikin kuorolyriikassa on kyse, mutta miten ajallisesti kaukaisen runouden lukemisesta voisi nauttia? Mitä historiallisesta runokielestä pitäisi ymmärtää ja mistä vaikuttua?
Yksi suunta lähteä etsimään vastauksia näihin kysymyksiin on 1700-luvun estetiikan alan kirjallisuus. Ajan keskusteluissa pohdittiin runouden äänteiden ilmaisuvoimaa ja tunnevaikutuksia. Runomitta oli suuri mielihyvän lähde, joka teki ilmaisusta vaihtelevan, pehmeän ja korvia hyväilevän. Esimerkkeinä runomitan sulokkuudesta toimivat roomalaisrunoilija Vergiliuksen valikoidut säkeet: Paimenlaulujen (2,45) rakastetulle osoitettu suostuttelukutsu, jossa houkutellaan paikalle kaunista poikaa kuvaamalla nymfien tälle keräämiä liljoja, orvokkeja ja unikoita, sekä esimerkiksi maanviljelyeepos Georgican (3,391–392) kuvaus Pan-jumalasta viettelemässä Kuutarta valkean villan lahjuksilla. Nykylukijalle kohdat tuskin erottuvat mitallisilta ratkaisuiltaan erityisinä, mutta tuolloin ajateltiin, että runomitat antoivat niissä tunteille tunnistettavan muodon ja kantoivat mukanaan aistittavaa tunnelmaa. Nopealiikkeinen kolmitavuinen daktyyli sopi kiireen ja iloisten asioiden esittämiseen. Kahdesta pitkästä tavusta muodostuvaa runojalkaa eli spondeeta kannatti käyttää kerronnan hidastamiseen ja surun, viivytysten tai esteiden ilmaisemiseen.
Runouden vaikuttavuutta käsittelivät monet tunnetut ja tuntemattomammat poetiikan tutkijat. Yksi jälkimmäisistä oli skotlantilainen runoilija ja filosofi James Beattie, joka analysoi runouden nautintoa ja affektivaikutuksia teoksessaan Essays on poetry and music as they affect the mind (1776). Moraalifilosofian professorina Marischal collegessa Aberdeenissä koko uransa ajan toiminut Beattie ei ollut aikansa suurmies. Beattien runoutta ja musiikkia käsittelevistä esseistä otettiin useita painoksia, mutta hänet muistetaan lähinnä orjuuden vastustamisesta ja kauniita kuvauksia sisältäneistä runoistaan. Hän oli myös amatöörisellisti ja pintapuolisena pidetty ajattelija, jonka esimerkiksi Kant tyrmäsi täysin Humen ajattelun piinallisena väärinymmärtäjänä.
Beattiellä oli kuitenkin sanottavaa runouden ja musiikin suhteista. Hän korosti, että runouden mielihyvä oli psykologista: sitä synnyttivät esimerkiksi harmonia, rytmi, retoriset kuviot ja kielellinen vaihtelu, joka virkisti mieltä jatkuvilla uutuuksilla. Beattie liitti runouden ajan hengen mukaisesti sympatiasta käytyyn keskusteluun ja mentaalisiin prosesseihin. Esseen toinen osa keskittyi runouden kieleen. Beattie esitti, että luonnollinen kieli heijasti luonnostaan tiettyjä tunteita. Runomittoihin ja äänteiden ominaisuuksiin sisältyi jäljittelevä ja luonnollinen ulottuvuus. 1700-luvun aikalaiskeskusteluissa äänteet olivat kuin nuotteja, jotka loivat runouteen vaihtelevaa tunnelmaa tai ilmaisivat tunteita. M laajensi ja paisutti ilmaisua, R oli äänneasultaan karkea, ja käärmemäisesti sihisevä S ilmaisi vihaa. Äänteisiin ja kirjaimiin liitettiin aisteihin vetoavia mielikuvia tuulenpuuskista aaltojen loiskeeseen. Runouden tuottama äänteellinen nautinto ei ollut luonteeltaan pysähtynyttä, vaan liikettä luovaa ja liikuttavaa, mielenliikutuksista kun oli kyse.
Beattie pohdiskeli luonnollisuuden ja kulttuuristen sidosten suhdetta kysymällä, kuulostivatko runouden rytmit erilaisilta antiikin Roomassa verrattuna hänen aikansa Skotlantiin. Entä jos samaa kysyttäisiin nykylukijalta? Onko meidän edelleen mahdollista tuntea roomalaisten tavoin hitauden mielihyvää Vergiliuksen Georgican (1,389) säkeessä, jossa sadetta enteilevä varis (Päivö ja Teivas Oksalan suomennoksen sanoin) ”vaakkuen kun tepastaa tuo kuivan hietikon poikki” (et sola in sicca secum spatiatur arena)? Latinankielisen alkutekstin erikoisessa spondeiden rytmityksessä voi latinaa taitava lukija kuulla variksen vaappuvan kävelyliikkeen ja yksittäiset harvaan astutut askeleet. Mitä kompetenssia tällaisen säkeen rytmien tunnistaminen oikeastaan vaatii? Ja miksi sillä pitäisi olla mitään väliä?
Tuoreessa Antiikki ja me -teoksessa monialainen joukko antiikin tutkijoita perustelee antiikintutkimuksen merkitystä nykypäivänä, jolloin alan tutkimus on jatkuvasti puolustuskannalla yliopistoissa. Yksi teoksen viesteistä on se, että antiikin jäljet vaikuttavat yhteiskunnan ja kulttuurin syvyysrakenteissa sellaisilla lukemattomilla tavoilla, joita on analysoitava ja tutkittava monitieteisesti, jotta ymmärtäisimme itseämme ja maailmaa.
Oma artikkelini antiikin runouden katoavasta nautinnosta nostaa näkyviin edellä mainittuja kysymyksiä esimerkiksi äänteiden ja runomitan historiallisista merkityksistä, lukijoiden hiipuvasta kauneuden lukutaidosta ja antiikin polykroniasta, moniaikaisuudesta, joka levittää siipensä eri aikakausien yli.
Kuva: Gustave Max Stevens, Quiet pleasures, 1898. Wikimedia Commons.
Lähteet:
Kivistö, Sari 2024. Antiikin runous katoavana nautintona. Teoksessa Marke Ahonen, Mika Perälä ja Ville Vuolanto (toim.), Antiikki ja me. Miksi antiikintutkimusta tarvitaan. Helsinki: Gaudeamus, 269-284.