Kirjoittanut Sari Kivistö
Roomalaiselta valtiomieheltä Marcus Porcius Catolta on jäänyt elämään latinankielinen lentävä lause, jolla hänen kerrotaan päättäneen kaikki puheensa. Ceterum censeo Carthaginem esse delendam, ”Muutoin olen sitä mieltä, että Karthago on tuhottava”. Cato saattaisi nykyhistorian valossa myhäillä tyytyväisyyttään, sillä Karthago on totisesti hävitetty maan päältä (no, toki Roomakin tuhoutui, mutta se on eri asia se).
Roomalaisten kansalliseepos eli Vergiliuksen Aeneis keskittyy roomalaisen imperiumin rakentamiseen ja sankarinsa Aeneaan hahmoon, joka jättää taakseen Karthagon myyttisen perustajan, kuningatar Didon toteuttaakseen velvollisuuttaan oman valtakunnan perustamisesta. Karthagon perustaminen oli Välimeren kulttuurin tärkeitä perustamismyyttejä, joka on jäänyt Rooman perustamistarun varjoon.
Karthagon varhaisvaiheista on kuitenkin kerrottu moderneissa uudelleenkirjoituksissa. Yksi tällainen teos on tunisialaisen Fawzi Mellahin romaani Elissa, la reine vagabonde (1988), joka tuo Didon hahmon osaksi postkolonialistista kirjallisuutta ja Tunisian omaa historiaa. Elissa oli Didon alkuperäisenä pidetty foinikialainen nimi, jonka Mellah omassa versiossaan palauttaa juurilleen kertomalla sekä Elissan että Karthagon (Qart Hadasht) perustamisen tarinan. Millainen olisi alkuperäinen Elissa, jota roomalainen tarinankerronta ei olisi ikuisiksi ajoiksi vääristänyt mielettömän rakkauden kuvaksi?
Tarina alkaa kadonneen käsikirjoituksen aiheella. Romaanin esipuheessa kerrotaan, että ennen kuolemaansa Elissa kirjoitti kirjeen veljelleen Pygmalionille ja kertoi siinä pitkänä takaumana tarinansa vaarallisesta merimatkastaan Tyroksesta nykyisen Libanonin alueelta Kyproksen ja Libyan kautta tuoksuville kukkuloille, jonne hän perustaa Karthagon. Kirje oli tarinan mukaan hakattu 2000 kivilevylle, joita lähdettiin kuljettamaan amatööriarkeologin matkassa 1874 meriteitse Ranskaan Louvreen, mutta laivan jouduttua haaksirikkoon levyt upposivat muun lastin kanssa meren syvyyksiin.
Elissan tarina välittyy Mellahin teoksessa kertojan isoisän haltuun jääneistä 250 levystä, jotka kertoja on löytänyt pienenä poikana hänen puutarhastaan. Kivilevyjen koukeroinen, puuninkielinen teksti oli hänelle käsittämätöntä ja isoisäkin oli sittemmin jo kuollut, mutta kuollessaan hän oli kääntämässä levyjen tekstiä arabian kielelle. Hän vannotti lapsenlastaan jatkamaan työtä, tulkitsemaan tekstiä ja antamaan kiville äänen. Näin kertoja tekee ja paljastaa samalla oman merkittävän panoksensa tarinan aukkojen täydentämisessä ja mosaiikkimaisen kerronnan rakentamisessa. Hän kuvittelee tapahtumien käänteitä mielessään ja sepittää tarinalle jatkoa luoden alkuperäisistä fragmenteista mielikuvituksensa avulla Elissan tarinan täydempänä versiona. Tarinan palapelimäisyys purkaa eeppisten seikkailukertomusten teleologiaa ja ajatusta tapahtumia yhdistävästä juonikaaresta, jonka sijaan korostuvat fragmenttien välittämät hetkelliset impressiot ja kokemukset.
Postkolonialistisessa teoksessa ei ole lainkaan Aeneasta eikä roomalaista näkökulmaa. Romaani valaisee ymmärrystä historian tulkintasidonnaisuudesta ja vakiintunutta tarinaa haastavista apokryfisistä lähteistä, joiden avulla menneisyyttä rekonstruoidaan. Aukkoisiin lähteisiin nojaava teos on historian ja tiedon ontologian kaunokirjallista analyysiä, joka korostaa lähteiden vaillinaisuutta Didon ja karthagolaisten näkökulman rakentamisessa. Aukkoisuuden syynä ei ole vain ajan kulku vaan välimerellinen valtapolitiikka, jossa roomalainen historiankirjoitus on syrjäyttänyt muut näkökulmat tapahtumiin.
Karthagon ja Tunisian maiden kohtalot näytetään analogisina toisilleen. Antiikin aikana Karthagosta tuli Rooman vallan alla Africa-niminen siirtokunta. Samalla lailla Tunisista tuli Ranskan kolonisoitu kaupunki 1881–1956. Tunisian perustamisen tarina on kaikua Karthagon raunioista Tunisin alueella, ja teos heijastelee oman maan kulttuurista ja poliittista suhdetta menneeseen antiikin läpi. Fiktiossa avautuu mahdollisuus tarkastella Välimerta historiallisen kerronnan paikkana uudelleen. Samalla herätetään joidenkin tutkijoiden mukaan henkiin ”kronologisia toisia” eli sellaisia historian hahmoja, joiden avulla voidaan valaista myös nykyhetken tapahtumia.
Kadonneiden kirjojen aihe kiinnittyy toisinaan siis menneeseen poliittisilla siteillä. Kun säilyneet teokset ovat usein kertoneet vahvempien tarinoita, kadonneiden käsikirjoitusten avulla voidaan kuvitella toisenlaisia kohtaloita ja vaihtoehtoisia historian kulkuja. Palaan tähän aiheeseen myöhemmissä julkaisuissani.
Kuva: Ruins at Carthage, with salt marshes in the distance, Tunisia. Watercolour by Charles Gülin, 1778. Wikimedia Commons.