Kirjoittanut Katariina Kärkelä
Reflect, too, that it is no great thing to show one’s self brave in the midst of prosperity, when life glides on in a tranquil course; a quiet sea and a favouring wind do not show the skill of a pilot either – some hardship must be encountered that will test his soul. (Moral Essays, v–vi, 21.)
Toisin kuin 2020-luvun lukija helposti tulisi ajatelleeksi, ei yllä oleva katkelma ole peräisin koristetyynystä, emalimukin kyljestä tai suorakaiteen muotoisesta sisustustaulusta, jossa äitelän väriset kissanpennut samettisilla käpälillään tavoittelevat auringonkilossa kisailevia perhosia. Sen alkuperä ei myöskään ole hämmästyttävään suosioon nousseessa itseapukirjallisuudessa tai sen ympärille rakentuneessa kurssitarjonnassa, joka tehokkaasti keventää uhrinsa lompakkoa, joskaan ei välttämättä hänen mieltään. Molemmat, sekä kodin irtaimen tekstipainatukset että itseapukirjallisuus, hymyilevät ivaavasti ja herjaten yli vuosisatojen sille, jolle tietämättäänkin yhä lyhentävät velkaansa – antiikin consolatiolle.
Consolatio tarkoittaa kirjaimellisesti lohdutusta. Antiikin consolatioesitykset ovat voineet saada esimerkiksi puheen, kirjeen, esseen tai runon muodon, ne ovat voineet olla henkilökohtaisesti ystävälle tai perheenjäsenelle osoitettuja tai yhteisessä tilaisuudessa esitettyjä. Surijoille tai vastoinkäymisiä kohdanneille osoitettu consolatio onkin ollut muodoltaan varsin kirjava, ja säilyneistä teksteistä on tutkimuksessa koottu eri aikakausille ja variaatioille tyypillisiä retorisia kaavoja, kuvioita ja keinoja. Consolatio yhdistyy usein voimakkaasti stoalaiseen ajatteluun ja on kaikessa monikasvoisuudessaan paljon enemmän kuin hyödyntämiensä retoristen kuvioiden summa: ajan filosofiset virtaukset ja niissä korostuneet eettinen kannustus ja moraalinen kehitys ovat alusta saakka olleet tärkeä osa consolation diskurssia. (Tutrone 2022, 10–11.) Consolation juuret ovat useammassakin antiikin filosofian koulukunnassa, mutta genren varhaisimpien edustajien joukosta esiin nousee erityisesti 300-luvulla ennen ajanlaskun alkua elänyt filosofi Crantor, Platon-kommentaareistaankin tunnetuksi tullut kirjoittaja. Crantorin ystävälleen laatimassa, myöhemmin Surusta-nimellä (On Grief, Περὶ Πένθους) tunnetussa kirjoituksessa consolatio ensimmäistä kertaa sai täsmällisen muotonsa, ja sen vaikutus muiden muassa Ciceron vastaaviin kirjoituksiin on arvioitu suureksi (ks. esim. Basore, vii).
Tämän kirjoituksen avaava katkelma on siteerattu juuri ajanlaskun alun taitteessa eläneen roomalaisen valtiomiehen, kirjailijan ja stoalaisen filosofin Seneca nuoremman kuuluisasta kirjoituksesta Ad Marciam. Ad Marciam luetaan osaksi Senecan kolmen consolatiodialogin sarjaa, jonka muut osat ovat De Consolatione ad Polybium sekä De Consolatione ad Helviam (n. 40–45 jaa.). Huolimatta kirjemäisestä muodostaan teksteissä on enemmän yleistasoisen, surua ja vastoinkäymisiä käsittelevän stoalaisen esseen kuin henkilökohtaisen, ystävälle osoitetun lohdutuksen piirteitä. Lukuisia Senecan kirjoituksia, myös siteeratun Ad Marciamin, kääntänyt John Basore (1963, vii) toteaa kokoelmateokseen laatimassaan johdannossa, että Senecalta jääneet lohdutustekstit ovat lajissaan kiehtovia juuri proosamuotoisen consolation edustajina: runomuotoiset esitykset olivat selvästi yleisempiä, ja niiden joukkoon lukeutuu muiden muassa Ovidiukseen epävarmoin perustein liitetty ja elegisen distikonin muotoon laadittu Ad Liviam. Luontevaa onkin, että consolation tapaiset genret houkuttelevat arvioimaan uudelleen genren määritelmää ja rajoja ja sitä, milloin olisi oikeastaan parempi puhua kirjallisesta perinteestä rajatumman lajin sijaan. Usein genreä määrittelevät jonkinlaiset rakenteelliset kriteerit, mutta consolatiolle sallitaan varsin suuri vapaus valita muotonsa. Tämän lisäksi consolatio asettuu kiinnostavalla tavalla paitsi erilaisten kirjallisuuden muotojen myös kaunokirjallisuuden, puhetaidon ja filosofian välimaastoon: Basore luonnehtii consolatiota reettorien käsiin joutuneeksi filosofien perinnöksi. Basore pitää Senecan kirjoituksia hyvin tyypillisinä ja totuttua kaavaa ja retorisia keinoja noudattavina esimerkkeinä consolatiosta: ne vetoavat tuttuihin argumentteihin, joiden mukaan kaikkien on kuoltava ja jotka neuvovat etsimään lohtua järjestä ennen kuin aika lopulta tuo parannuksen. (Ibid. vii–viii).
Monen muun tyrehtyneen kirjallisen perinteen tavoin myös consolatio on saanut omanlaisensa jatkumon nykyajan kirjallisuudessa. Consolation tapauksessa toisinnot eivät kuitenkaan ole yksinomaan alkuperäänsä kunnioittavia ja sen arvokkaimpia piirteitä kiittäviä, ja 2020-luvun toisinnot tuntuvat peittäneen consolation kauniit kasvot pilkkaavan kuolinnaamion alle. Moderni itseapukirjallisuus ja tunnuslauseiksi kiteytyneet, tyhjyyteen saakka varovaiset ohjeet – joiden kummankin joukossa toki varmasti on ansiokkaita poikkeuksia – ovat kaukana Senecan ja Boethiuksen edustamasta kirjallisuushistorian consolatiosta, jonka ytimessä oli järkiperäinen argumentaatio pumpulinpehmeän rauhoittelun sijaan.
Aito consolatio ei esitä maailmaa rosottomana tai ihmisen osaa helppona. Mikä tärkeämpää, se ei myöskään esitä, että niiden tulisi sellaisia olla.
Viitattu kirjallisuus
Seneca, Lucius Annasus 1963 (c. 40–45 AD): Moral Essays. Käännökset ja johdanto John W. Basore. Cambridge, Massachusetts. Harvard University Press.
Tutrone, Fabio 2022: Healing Grief: A Commentary on Seneca’s Consolatio Ad Marciam. Berlin & Boston. De Gruyter.
Kuva: Wikimedia Commons (https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Nice_mug_and_tea_from_my_British_secret_santa_@redditgifts_(6561077235).jpg)