Kirjoittanut Sari Kivistö
Ovidiuksen Muodonmuutosten kolmannessa kirjassa kerrotaan nymfi Ekhosta, jolla on erikoinen kielellinen ominaisuus: hän ei voi koskaan ryhtyä puhumaan ensin mutta ei myöskään vaieta puhuteltuna. Ekho kykenee vain toistamaan toisen aloittamia sanoja ja niistäkin vain viimeisimmät. Kun kaunis nuorukainen Narkissos eksyy metsään ja hukkaa yhteyden ystäviinsä, hän huutaa ”Onko täällä ketään?” ja Ekho vastaa ”Täällä ketään!”. Sanoissa kahdentuvat vaillinaisina ja viivästyneinä alkuperäiset kuullut sanat. Ekho rakastuu kauniiseen nuorukaiseen, joka on kuitenkin vain oman kuvansa pauloissa. Lopulta rakkauden kuihduttamasta nymfistä jäävät jäljelle vain kaikkialla kaikuva ääni ja vähitellen kivien muotoon jähmettyvät luut. Rajapinnasta palautuvan myyttisen äänen saamme houkuteltua edelleen hetkeksi esiin vaikkapa kokeilemalla huudon heijastumista kalliosta.
Jhumpa Lahiri valottaa Ekhon myytin avulla kääntäjän näkymätöntä työtä. Ekhon tavoin kääntäjä kuuntelee ja toistaa muiden lausumia sanoja, mutta osa alkuperäisestä viestistä haihtuu tuuleen. Myytti kiinnittää samalla huomiota kirjallisuudessa vaikuttaviin hierarkioihin, joissa kääntäjä nähdään toissijaisena, vain jäljittelevänä kaikuna alkuperäisestä. Kääntäjän näkymättömyys on Lawrence Venutin kehittelemä ajatus, jonka mukaan sujuva käännös häivyttää entisestään kääntäjää teoksesta. Tämä voi erityisesti valtakielistä käännettäessä tarkoittaa myös etnosentristä väkivaltaa ja kääntäjän oman kulttuuripiirin väheksyntää. Miksemme voisi hyväksyä myös epäsujuvia, katkeilevia ja vaillinaisia käännöksiä, joissa kääntäjä olisi ääneltään epätäydellisenäkin yhtä tärkeä? Esimerkiksi Larin-Kyöstin ”Kaiutar”-versiossa (jonka Sibelius sävelsi soololauluksi) nymfin ääni jähmettyy, jäykistyy ja kauhistuu mustan metsän pimeyttä mutta taipuu sitten eksyttämään metsässä kulkijoita. Kääntäjän näkymättömyys voi heijastua myös kirjallisuuskritiikkeihin, joista kääntäjä usein katoaa rivien väliin vain lyhyeksi maininnaksi tekstin sujuvuudesta.
Tämän syksyn erikoiskurssini Tampereella käsittelee kirjallisuuden kääntämistä, mistä nämä pohdinnat kumpuavat. Katoaminen on yksi kääntämisen peruskäsitteistä. Käännöstieteessä on pohdittu käännösprosessissa tapahtuvia menetyksiä mutta myös kääntäjän kykyä rikastaa alkutekstiä luomalla uutta kirjallisuutta katoamisen lähtökohdista käsin. Amerikkalainen puolankielisen kirjallisuuden kääntäjä Clare Cavanagh on todennut, että kääntäjät ovat katoamisen ammattilaisia. Väistämättömät menetykset avaavat mahdollisuuden uudelle runoudelle kompensoimalla semanttisen vastaavuuden katoa muodon tasolla tai päinvastoin.
Elizabeth Bishopin menetyksiä tematisoiva runo ”One art” on yksi Cavanagh’n esimerkeistä, sillä runo tuntuu ylistävän kääntäjän taitoa. Runo edustaa alkujaan vanhaa paimen- tai kylälaulun lajia, villanellea, jota luonnehtivat toistuvat kertosäkeet ja tietty riimikaava. Runossa häviämisen taito samastuu elämän rajallisuuteen: kaikki asiat maailmassa ovat tarkoitettuja haihtumaan, talon avaimista menetettyyn tuntiin. Runo neuvoo hukkaamaan asioita päivittäin yhä kauemmas ja yhä nopeammin, jotta taito karttuisi. Yksi toisensa perään saavat mennä paikat, nimet, äidin rannekello ja kolme rakasta taloa, sitten kaksi kaupunkia, kaksi jokea ja vieläpä kokonainen manner – pois vain! Katoavien asioiden painoarvo syvenee runon edetessä, mutta puhuja pitää kiinni kertosäkeestään ”The art of losing isn’t hard to master”. Kertosäe riimeineen hokee yhä hurjemmiksi käyvien menetysten keskellä kadottamisen hallintaa (”master”) ja väittää, että tappiot eivät ole katastrofeja (”their loss is no disaster”). Identtisenä toisintuva kertosäe saa kuitenkin itsepintaisuutensa myötä uusia vivahteita: hallintaa alleviivaava säe alkaa kuulostaa vähin elein epätoivoiselta, ikään kuin puhuja ei itsekään enää uskoisi pakkomielteisiä vakuuttelujaan luopumisen helppoudesta. Disaster-sana liimautuu master-sanan perään kuin kohtalo. Viimeisessä säkeessä rakastetun menettämistä pelätessään puhuja jo käskee kynäänsä refrengin kirjaamiseen (”Write it!”). Muodon tasolla riimit korostavat äänteellistä toistoa tavoittelevassa prosessissa tapahtuvaa katoa – maailman ohella myös muoto on hauras ja alkuperäisestä säkeen lopusta vain jälkiosa siirtyy riimiin kuin Ekhon puhumana.
Jos Bishopin runon reipas eetos päätyy epäilemään kadottamisen taidon autuutta, vaikka se elämään kuuluukin tai on jopa elämä itse, kuva-aiheessa nähtävä syyrialaisen runoilija Adoniksen runo katoamisesta näkee partikulaarien sulautumisen kokonaisuuteen yksinomaan positiivisena. Runo on seinäruno (Muurgedicht) Leidenissa, jonka vanhan kaupungin katukuvassa on runsaasti sitaatteja maailmankirjallisuudesta. Alkujaan arabiankielinen runo osui reittini varrelle, kun vierailin keskiaikaisessa naapurirakennuksessa konferenssissa puhumassa lääketieteen aforismeista. Adonis tuntuu näkevän materiaalisessa katoamisessa ikuisuuden otteen ja yksilön olemassaolon ylittävän universaalin prinsiipin: katoaminen yhdistää meren kasvot unelmiimme, ja sen täyttämässä maisemassa jäljellä on vain odotus.
Lähteet:
Bishop, E. 1976. ”One Art”, ks. https://www.poetryfoundation.org/poems/47536/one-art
Cavanagh, C. 2013. ”The Art of Losing. Polish Poetry and Translation”, teoksessa E. Allen, S. Bernofsky (toim.), In Translation. New York.
Lahiri, J. 2022. Translating Myself and Others. Princeton.