Kirjoittanut Sami Pihlström
Kirjahyllyssä on selvä kolo, josta puuttuu – näin aukon ympärillä olevista kirjoista on pääteltävissä – Oiva Ketosen (1913-2000) nuoruudenteos Suuri maailmanjärjestys. Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian professorina Eino Kailan ja Ilkka Niiniluodon välissä yli neljännesvuosisadan toiminut Ketonen, josta edeltäjänsä ja seuraajansa tavoin tuli myöhemmin akateemikko, julkaisi kirjan vuonna 1948. Alaotsikkonsa mukaisesti se on ”tutkimus maailmankuvan historiasta” ja selvittelee luonnontieteellisen maailmankuvan kehitystä, muun muassa fysiikan ja tähtitieteen vaiheita, tieteenfilosofisesta näkökulmasta.
Muistan ostaneeni kadottamani Ketosen kirjan opiskeluaikanani 1990-luvulla antikvariaatista – hinta oli sadan markan tienoilla – ja muistan kursorisesti lukeneeni sitä erityisesti pragmatismin reseptiota suomalaisen filosofian historiassa käsitelleitä tutkimuksiani varten, mutta sitä en (yllätyksekseni) muista, minne olen opuksen sittemmin sijoittanut. Kirjojen kadottaminen on minulle hyvin epätyypillistä. Mahdollisesti olen lainannut niteen jollekulle ja sittemmin unohtanut näin tehneeni.
Suuren maailmanjärjestyksen katoaminen ajoittuu hetkeen, jona maailmastamme todellakin tuntuu järjestys kadonneen. Sota on palannut Eurooppaan, ja yhä vakavammin pelätään tilannetta, jossa Venäjä ryhtyisi sotaan länsimaiden kanssa. Naapurimaamme, jota vastaan Ketonenkin joutui yhteiskuntaamme rintamalla puolustamaan, uhkaa maailmanjärjestystämme jopa ydinasein.
Maailmanpoliittisen järjestyksen katoamisen lisäksi Ketosen kirjan kohtalo tuo mieleen filosofisempia kysymyksiä. Perinteisesti on tehty erottelu olemisen järjestyksen ja käsitteellisen järjestyksen välillä. Antiikissa ja keskiajalla oli tapana ajatella näiden vastaavan jokseenkin ongelmattomasti toisiaan: ihmisjärki voi tavoittaa todellisuuden perimmäisen rakenteen. Esimerkiksi Aristoteles löytää kyllä kategoriansa siitä, miten kielessä sanomme erilaisia asioita, mutta katsoo niiden kertovan meille maailman ”omasta” riippumattomasta järjestyksestä. Aristoteelinen maailmanjärjestys on väistämättä sellainen kuin on: kaikki aidot mahdollisuudet toteutuvat. Tätä ”olevaisen suurta ketjua” ja sen murtumista ovat monet filosofian historioitsijat tarkastelleet – viime vuosisadalla esimerkiksi A.O. Lovejoy klassikkotutkimuksessaan The Great Chain of Being (1936) ja Jaakko Hintikan Lovejoy-kritiikin vanavedessä Simo Knuuttila varhaisessa toimitetussa teoksessaan Reforging the Great Chain of Being (1981).
Erityisesti Knuuttilan myöhemmät tutkimukset modaalikäsitteiden historiasta osoittivat, että jo myöhäiskeskiajalla kävi mahdolliseksi ajatella maailmanjärjestys kontingentiksi. Olisi rajoitettu Jumalan täydellistä vapautta, jollei hänellä olisi ollut maailmaa luodessaan mahdollisuus valita kaikkien mahdollisten maailmojen välillä. Niinpä maailmaamme järjestävät luonnonlaitkin ovat kontingentteja: ne voisivat olla toisenlaisia kuin ovat. Aktuaaliselle maailmalle on aitoja toteutumattomia vaihtoehtoja, joiden mahdollisuutta mikään korkeampi ”järjestys” ei sulje pois. Tämä maailmanjärjestyksen uusi tulkinta mahdollisti uuden ajan alussa modernin tieteen synnyn, mutta vanha aristoteelinen järjestys oli ensin kadotettava. Aristoteelisen realismin ikiaikaista järjestystä astui sotkemaan keskiajan nominalismi, jota Umberto Econ Ruusun nimessäkin (1980, suom. 1983) käsitellään. Myös Econ romaani päättyy entisen katoamiseen: ”stat rosa pristina nomine, nomina nuda tenemus”. Ruusun tapaan lakastuvasta menneestä ”on jäljellä vain nimi, meille ovat jääneet pelkät nimet” (suom. Aira Buffa).
Olisi kuitenkin inhimillisen vapauden liioittelua ajatella äärinominalistiseen tapaan, että koko maailmanjärjestys voitaisiin pystyttää pelkän kielen – nimien – voimin. Emme luo maailmaa tyhjästä, eikä kaikki ole ”tekstiä”, vaikka Jacques Derrida kirjoittikin, ettei tekstin ulkopuolella ole mitään. Maailmamme järjestys on olemisen ja sen käsitteellistämisen erottamaton yhdistelmä. Ihmisestä täysin riippumaton olemisen järjestys voi olla Ketosen kirjan tavoin lopullisesti kadonnut, mutta on omalla vastuullamme, ettemme kokonaan kadota kykyämme järjestää maailmaa käsittein – järjen, tutkimuksen ja argumentaation keinoin. ”Totuudenjälkeisyytenä” tunnettu jaetun maailman ja sitä koskevan totuuden käsitteistön hämärtyminen uhkaa viedä meiltä juuri tämän mahdollisuuden tulkita todellisuutta ylipäänsä yhteisesti käsitettäväksi.
Tiedon ja totuuden puolustamiseksi ei kuitenkaan tarvita jyrkkää metafyysistä erottelua olemisen järjestyksen ja käsitteellisen järjestyksen välillä. Erityisesti Immanuel Kantista käynnistynyt kriittisen filosofian traditio korostaa pikemminkin näiden yhteenkietoutumista. Oleminen sellaisena kuin se on ”järjestettynä” käsitettävissämme on aina jo käsitteellistettyä ja siten inhimillistettyä. Tätä ajattelutapaa on modernissa filosofiassa jatkanut esimerkiksi pragmatismi, jota voidaan tulkita inhimillisen maailmanjärjestyksen käytäntösidonnaisuuden korostamisena: maailman järjestäminen on päämäärähakuista maailmassa toimimista.
Muinaisten filosofien suuri yhtenäinen maailmanjärjestys on siksi myös moni-ilmeisessä nykymaailmassa korvattava pluralismilla, ihmisen erilaisine käytäntöineen luomilla ”pienillä järjestyksillä”, joiden katoaminen on ehkä myös helpommin estettävissä mutta joiden välillä on toisaalta voitava käydä kriittistä keskustelua – muuten uhkaa jälleen järjestyksen (ja järjen) menetys. Näin järjestettävä maailma on ihmisen maailma, jonka jatkuvasta järjestämisestä meillä on niin älyllinen kuin eettinenkin vastuu. Siksi metafyysinen ja poliittinen järjestys eivät ole toisistaan irrallisia. Kantamalla vastuuta maailmanjärjestyksestämme teemme myös ontologista työtä, jottei maailmamme katoaisi.
Tässä työssä vastuullamme on erityisesti totuudenjälkeisyyden kaltaisen vastuuttomuuden välttäminen. Se johtaa paitsi kirjojen – muidenkin kuin Ketosen teoksen – katoamiseen myös sellaisen rationaalisen maailmankuvan järjestelmällisen tutkimuksen vaarantumiseen, jonka historiaa Ketonen tarkastelee. Joka tunnustaa lainanneensa Ketosen teoksen, ottakoon yhteyttä!
Kirjoittaja on uskonnonfilosofian professori Helsingin yliopistossa.