Kirjoittanut Sari Kivistö
Suullisen perinnön kadonneet laulut ovat iso osa hävinnyttä kirjallisuutta. Vaikka projektimme keskittyy eurooppalaisten runomuotojen katoon ja lajien jännittäviin hiipumisen vaiheisiin antiikista alkaen, löytyy kadonneita lauluja myös lähempää historiasta itäisiltä rajaseuduilta. Yhden kadonneiden ryhmän muodostavat vanhojen karjalaisten runonlaulajien säkeet, joita kansanperinteen kerääjät ovat koonneet talteen.
Yksi perinteen tallentajista 1800-luvun lopussa oli valokuvaajana tunnettu I. K. Inha, joka kiersi Vienan Karjalassa kuvaamassa runonlaulajia ja keräämässä heidän muistojaan. Inha raportoi retkistään tuoreeltaan Uusi Suometar -lehdessä kesäkuussa 1894 otsikolla ”Runoja takaa-ajamassa”. Keruumatkojen jännittävyys on käsin kosketeltavaa. Inha kirjoittaa 21.6.1894 etsimisen lähtökohdista havainnollistavan vertauksen avulla:
”Konsa oletko epätoiwosesti etsinyt arwokasta kalua, waikkapa kallista perintösormusta, joka on sormestasi kirwonnut nurmikkoon. Tähystät, tuijotat, suorit heinän juuret, et löydä, waikka miten etsisit ja mielesi apeutuu siitä kumman haikeaksi.”
Inhan mukaan ”haihtuvan” runon etsiminen tuntuu samalta. Runsaan kuvakielen värittämässä raportissaan hän vertaa katoavia runoja unohdukseen vaipuvaan ”aarteeseen” ja valottaa runojen etsimisen työlästä prosessia. Runonlaulajien löytäminen syrjäkylien perukoilta, tietojen kyseleminen vastaantulijoilta ja ukkojen mairittelu laulamaan tuottaa usein vesiperän. Toisinaan kerääjä saa vihjeen vierailla jonkun vanhan miehen luona vain huomatakseen, että ”wuosien tuisku on luonut umpeen kaikki jäljet”.
Silti Inha on kadonneiden runojen etsimisen pauloissa. Hän on jättänyt taakseen muut työnsä ja kiertää paikasta toiseen ”kuin kullankaiwaja”. Kuusamon rajakyliin matkustaessaan hän ylittää yksitoikkoisia metsäkankaita ja ohittaa autiorantaisia lampia. Lopulta hän saapuu vihjeiden avulla ”mustaksi Miikulaksi” (oik. Kiriloff Miikula, ks. Niemi 1921, 35) kutsutun runonlaulajan luo. Pitkä mustapartainen vanhus paikkailee pirtissä nuottaansa eikä innostu runonlaulannasta. Inha on kuitenkin Helsingistä lähtiessään poikennut Wickelin kellariin, jolla oli oikeus myydä väkijuomia, ja sieltä ostanut retkelleen mukaan useamman pullon karvasta juomaa. Epäröiden hän lorauttaa sitä runonlaulajan kuppiin, minkä voimalla runonlaulaja vilkastuu:
”Ensinnä tsajun sekaan, sitten paljaaltaan, jo rupesi irtaantumaan kieli, paperit esiin taskusta, kynät walmiiksi pöydälle, teräwinä kuin nuolet, eipä aikaakaan, jo pirahti lyhyt runonpätkä paperille.”
Vanhus etsii lauluja muistojensa ”romukammiosta” ja vaikka laulut tuntuvat unohtuneen, pikkuhiljaa laulamalla hän pääsee pidemmälle ja pidemmälle ”kuin mäenlaskija”. Lopulta vanhus laulaa yhteen menoon toista sataa säettä jättäen vain sinne tänne aukkokohtia. Runot koskettelevat muun muassa Lemminkäisen käyntiä Pohjolan pidoissa. Nämä laulut tunnettiin Karjalassa yleisesti, mutta runon loppu eroaa kerääjän riemuksi Kalevalasta.
Iltapäivällä kerääjä lähtee tyytyväisenä paluumatkalle. Hän saa läheisestä kylästä lainaan pienen hevosen, joka ei ole hänen sanojensa mukaan poroa suurempi. Siirtymätaipaleita tehdään oikeidenkin porojen kyydissä. Hevonen kuljettaa matkalaisia äänettömän erämaan halki kohti uusia kyliä, joissa käynnistään Inha jatkaa raporttiaan seuraavan päivän lehdessä. Mutta kerääjä joutuu kylissä toteamaan, että kaikki lauluja aikoinaan osanneet miehet ovat menettäneet muistinsa ja laulut ovat painuneet ”kuin syvään kaivoon”. Apupojaksi matkalle laitettu nuori mies ei hänkään muista isiensä lauluja, ja kerääjä turhautuu nuoren polven antiin: ”ennen olisi puhjennut kääwästä lehti kuin hänestä laulu”. Kylillä viina uppoaa laulajiin hyvin ja sylki lentää, mutta ulos tulee muuten vastineeksi vain vähän lauluja tai loitsuja, vaikka kerääjä laulattaa lukuisia miehiä. Vanhat ukot, muistisairaat tai muuten vain kaupunkilaiseen varautuneesti suhtautuvat, ovat ”mykkiä kuin hautapatsaat”. Inha ei innostu nykylukijaa kiehtovista loitsuista vaan luottaa kaupunkilaisten apteekkarien tietämykseen; hän etsii ja ajaa takaa vain lauluja.
Inhan matkakertomus valottaa unohtumisen prosesseja, sitä miten vaikeaa vanhojen miesten on enää muistaa isiltään oppimiaan lauluja. Kertomuksista välittyy kuva veijarimaisista kylän asukkaista, jotka osaavat vaatia lauluistaan vaivanpalkkaa. Matalissa pirteissä nautitaan juomaa ja syödään petäjäistä leipää. Keruumatkat ovat elämyksiä, kun kuu loistaa erämaan yllä ja matkan päässä odottaa kenties uusi tuntematon aarre. Mutta runonlaulajien näkökulmaa tulilientä juottavasta ja pirtteihin kaksinkerroin kumartuneesta keräilijästä ei taida olla saatavilla…
Lähteet:
I. K. Inha, ”Runoja takaa-ajamassa.” Uusi Suometar 21.6.1894 ja 22.6.1894.
A. R. Niemi 1921. Vienan läänin runonlaulajat ja tietäjät. Suomen Kansan Vanhat Runot I: 4. Helsinki: SKS.
Kuva: Latvajärven runokylä Karjalassa. I. K. Inhan valokuva keruumatkalta vuodelta 1894. Wikimedia commons.