Kirjoittanut Sari Kivistö
Kadonneiden lajien listallamme yksi laji on luonnekuva. Laji ei ole kadonnut kokonaan, mutta siitä puuttuu joidenkin tulkintojen mukaan tasan puolikas. Mitä tämä tarkoittaa?
Luonnekuvien juuret olivat antiikin filosofiassa. Lajin pani alulle noin vuonna 319 eaa. kreikkalaisen Theofrastoksen teos Luonteita (Êthikoi kharaktêres; suom. 1968), joka esitteli 30 negatiivista luonnetyyppiä teeskentelijästä omanvoitonpyyntiin. Sanaa kharaktêr käytettiin kolikkoon lyödystä leimasta. Figuratiivisesti se tarkoitti myös ihmisen ulkomuotoa leimaavaa piirrettä. Aristoteleen seuraajana Theofrastos kehitteli edelleen tämän Nikomakhoksen etiikan aiheita. Theofrastoksen kokoelma sisältää yhdeksän Aristoteleen etiikassaan esittelemistä 26 paheesta. Teos painatettiin 1500-luvulla usein yhteisniteenä Aristoteleen etiikan kanssa, joka kuvaili kuitenkin inhimillisiä hyveitä ja paheita abstraktilla tasolla. Theofrastoksen kuvaamat luonteet taas kiinnittyivät realistisemmin aikaan ja paikkaan. Luonteen hankaluus ilmeni konkreettisissa arkielämän tilanteissa: pidoissa, toreilla, kylpylöissä, Dionysos-juhlissa, Arkhiaan kalakaupassa. Esimerkiksi huonon ajoituksen mestari lauloi rakkaudesta tyttöystävälleen tämän kärsiessä kuumetaudista tai piinasi kysymyksillään kiireistä ystäväänsä. Luonteiden taustamiljöö oli tunnistettavasti kreikkalainen 300-luvun eaa. lopun Ateena.
Vaikka monet Theofrastoksen kuvaamat paheet olivat Aristoteleen hyve-etiikan ääripäistä tuttuja, osa luonnetyypeistä oli yksinomaan reetorien suosimaa hyökkäävää sanastoa. Esimerkiksi kaistapäisyydelle (kr. aponoia) ei löydy vastinetta Aristoteleelta. Sen sijaan sana oli ahkerassa käytössä retorisissa solvauksissa.
Theofrastoksen kokoelman aikalaiskäytöstä ja tarkoituksesta ei ole täyttä varmuutta. Esipuheessaan Theofrastos kuvaa teostaan nuorille suunnatuksi esimerkkikokoelmaksi, jonka varoittavien mallien valossa he voisivat valita itselleen parempaa seuraa. Viihteelliset anekdootit värittivät kenties Theofrastoksen etiikan luentoja, sillä hänen kerrotaan olleen eloisa puhuja. Illanistujaisissa ja pidoissa tarinat toimivat viihdykkeenä. Yhden ajatuksen mukaan teos palveli retoriikan tai komediankirjoittajien käsikirjana tyyppihahmojen valinnassa. Useat luonnekuvat mahtailusta moukkamaisuuteen olivat komediateatterin henkilötyyppien repertoaaria. Vastaavia henkilötyyppejä kehiteltiin roomalaisajalla puhujakouluissa osana reetorien koulutusta. Roomalaisten runosatiirikkojen tuotannossa saiturien kaltaiset luonnetyypit olivat yleisiä.
Mutta entä se puolikas? Theofrastoksen kokoelma loi kirjallisen tradition erityisesti 1600-luvulla Englannissa ja Ranskassa. Suosiota edelsi Isaac Casaubonin toimittama täydellinen editio teoksesta 1590-luvulla. Casaubonilla oli kiinnostava ajatus teoksen säilymisestä: hänen mukaansa Theofrastos oli alkujaan sisällyttänyt mukaan myös hyveitä käsittelevän osan, joka oli kuitenkin kokonaan kadonnut: ”Nyt teoksen parempi puolisko on – voi kurjuutta! – kadonnut, sillä hyveitä käsittelevä osa on kokonaan nykyään hukassa.” Casaubon höystää huomautustaan murhetta viestittävällä huudahduksella ”proh dolor”, aivan kuin joku olisi kuollut. Väite toisesta osasta tuki tulkintaa kokoelman moraalikasvatuksellisesta arvosta. Satiirinen kirjallisuus koostui usein pelkistä varoittavista esimerkeistä, mutta filosofin kirjoittamana kokoelman moraalinen viesti oli vahvempi, jos kuviteltiin paheiden rinnalle myös hyveet.
Myöhemmässä reseptiossa kirjailijat riensivät palauttamaan hyveitä. Anglikaanipappi ja satiirikko Joseph Hall sitoi didaktisessa teoksessaan Characters (1608) aihepiirin kristilliseen moraaliin kuvailemalla myös hyveitä. Traditiota kehitteli edelleen satiirikko Samuel Butler, joka laati 1660-luvulla tusinoittain julkaisemattomia henkilökuvia sellaisista hahmoista kuin pieni runoilija tai hermeettinen filosofi. Ranskassa Jean de La Bruyèren suosittu kokoelma Luonnekuvia eli tämän vuosisadan tapoja (1688, suom. J. A. Hollo, 1958) sisälsi sekä Theofrastoksen teoksen uuden käännöksen kommentaareineen että uutta oman vuosisadan tyyppikuvastoa hovimiehistä vapaa-ajattelijoihin. Tämän jälkeen luonnekuvia julkaistiin harvakseltaan, mutta maininnan arvoinen on esimerkiksi George Eliotin Impressions of Theophrastus Such (1879).
Moraalikasvatus häipyi historiaan, kun hahmojen absurdit ja runolliset piirteet korostuivat. Elias Canettin kokoelma Avainkorva (Der Ohrenzeuge, 1974, suom. 1994) sisältää 50 surrealistista luonnekuvaa. Näistä monet ovat perinteisiä juoruilun, imartelun ja kateuden paheita edustavia tyyppihahmoja modernisoituine nimineen. Kirjan nimihahmo ”Avainkorva” on huomaamaton salakuuntelija, joka on taitava katoamaan taustaansa. Ovelat ja epäluuloiset tyypit kuuluvat asiaan: ”Juonihaavi” on alati valpas hahmo, joka ”katsoo kulman takaa eikä anna jymäyttää itseään” (73). Uusia paheita syntyy esimerkiksi tekniikan myötä. ”Umpipupilli” katselee maailmaa pelkästään kameran etäännyttävän linssin läpi. ”Vesisilmä” käy päivittäin elokuvissa, sillä hän tahtoo liikuttua ja kokea ”lämmintä kosteutta poskillaan”. ”Hukka” on erikoistunut kadottamiseen: ”miehen onnistuu hävittää kaikki” (56).
Tyyppihahmot olivat lajitraditiossa usein tilannesidonnaisia ja sukupuolittuneita. Canettin ”Pöytäliinamaanikko” on lumivalkoinen, kurinalainen ja kireä nainen, joka hengittää pellavaa. Tahrat saavat hänet pyykkiraivon valtaan:
”On käynyt niinkin, että tahra on ehtinyt kadota pelosta häntä kohtaan ja hän on hakenut sitä itsepintaisesti tuntikaupalla. Mutta voi käydä myös niin että tahra ei katoa. Silloin puhkeaa hirmumyrsky.” (47)
”Kimpsunkampsu” taas sipsuttelee kotonaan siirrellen pikkutavaroitaan edestakaisin ja karttelee epäluuloisesti vieraita. (Jostain syystä näistä esimerkeistä tulevat muumit mieleen, etenkin Vilijonkka.) Eksentrinen tai neuroottinen luonne voi paljastua missä tahansa arkielämän askareessa. Esimerkiksi ”Kuhnuri” ei heitä mitään pois, sillä se olisi hänestä kevytmielistä ja varomatonta: ”Hänestä on rauhoittavaa ajatella, että kaikki on tallessa. Niin kauan kuin mitään ei ole kadonnut, mitään ei ole menetetty.” (95) Monet hahmoista ovat inhimillisten heikkouksien tai hyveiden absurdeihin mittasuhteisiin kehiteltyjä versioita.
Canettilta julkaistiin luonnekarikatyyreistä postuumisti toinenkin teos, Party im Blitz (2003). Kyseessä on eräänlainen muistikirja, kokoelma sattumuksia ja erikoisia ihmisiä, jotka ilman muistiinpanoja olisivat kadonneet kaukaisuuteen. Suomessa lajityyppiä on harjoittanut V. S. Luoma-aho mainiossa kuvitetussa kokoelmassaan Luonteita (2018).
Kuva: Elias Canettin hauta Zürichissä. Wikimedia Commons.
Kirjallisuutta:
Canetti, Elias. Avainkorva. Viisikymmentä luonnetta. Suom. Jari Tammi. Kustannusyhtiö Pikku-idis / Lukutikku Oy. 1994 [1974].
Ebner-Landy, Katie. ”Moral Instruction by Bad Example: The First Latin Translations of Theophrastus’ Characters”. Renaissance Studies 36:5 (2022), 668-685.
Kivistö, Sari. ”Ihminen laji lajilta – arviossa V.S. Luoma-ahon Luonteita”. Nuori voima, 13.5.2019. (Arviota hyödynnetty tässä blogikirjoituksessa.)
Luoma-aho, V. S. Luonteita. Kuvitus Jaakko Pallasvuo. Poesia, 2018.
Theofrastos. Luonteita. Suom. Pentti Saarikoski. Helsinki: Otava, 1968.